Etusivu / Muut / Joonas Eloranta – Kaiteet kolisee ja kamera käy

 

Suomipro on lumilautailupiireissä iskostunut nimitys tyypeille, jotka ovat pirun taitavia laskemaan, mutta syystä tai toisesta lumilautailu ei ole tuonut eteen sellaisia sponsoridiilejä, joilla hommasta jäisi plussan puolelle. 27-vuotias Joonas Eloranta kantaa kunniakkaasti suomipron titteliä: laskut maksetaan lastentarhanopettajan töillä, ja se mikä jää säästöön, menee unelmien toteuttamiseen – lumilautailuun, sen kuvaamiseen ja lautabägin kanssa reissaamiseen.  Snackbreak-kuvausryhmässä vaikuttava Joonas tunnetaan DIY-puuhastelijamiehenä, joka kehittää itse kuvausprojektin, kuvaajan ja laskukaverit, jos tarve sen vaatii. Jopilla on torso täynnä tatuointeja, herrasmiehen käytöstavat, avauspartti Snackbreakin Deviate-leffassa ja tuore diili Death Label -lumilautabrändin kanssa. Mitä muuta voimme ukosta saada selville?

Teksti: Veera Vihervaara   Kuvat: Niki Rutanen

Haastattelupäivänä tammikuun alussa Helsingissä oli kipakka 15–20 asteen pakkassää, mutta Jopi oli ehtinyt viettää päivän kaduilla kuvaamassa, ja illaksi miehen suunnitelmissa oli vielä uusien kuvauspaikkojen etsiminen venäläislaskija Artem Smolinin kanssa. Joonasta ei pakkanen pahemmin näyttänyt häiritsevän, sillä mies saapui hymyilevänä kahvilaan takki auki ilman hanskoja ja kaulahuivia – minkä tietenkin kukkahattutäti-ikää lähestyvänä huolestujana pistin ensimmäisenä merkille. Sain kuitenkin tehtyä rauhan asian kanssa, kun Joonas kertoi, että laskuhommia kuvatessa päältä löytyy villakerrasto ja se kuuluisa tekninen väliuntsikka. Pistäkää tämä muistiin, lapset!

Jopi päätti lopettaa lumilautailuopintonsa Jyväskylän yliopistolla oman käden kautta. Kuva: Niki Rutanen.

Minkälaisia suunnitelmia on luvassa tälle talvelle, kuvaatteko Snackbreak-leffaa?

Kyllä me Snackbreakia kuvataan, mutta Tommi (Ollikainen) on ollut alkukauden Kanadassa kuvailemassa. Oon nyt ollut lähinnä sellaisella soolomissiolla, ja ollut kuvailemassa niiden tyyppien kanssa, kenen mukaan on mahtunut tai kenet oon saanut houkuteltua mukaan. Tänään olin ihan kahdestaan spotilla skedekuvaaja Lovénin Lassin kanssa, ja joululomalla olin pari päivää Iisalmessa Rinnekankaan Renen ja Rikon kanssa, ja Cees Wille Postlandista oli myös mukana. Nyt viimeiset puolitoista viikkoa on puolestaan mennyt eri Postlandin tyyppien kanssa kuvatessa eli aika sekalaisella kokoonpanolla menty. Eli joo, Snackbreakia kuvaillaan, mutta yritän varmaankin saada matskuja jonnekin muuallekin, esimerkiksi toivottavasti just Postlandin uuteen elokuvaan, mutta kaikki on oikeastaan vielä tosi auki.

Mainitsit aikaisemmin että oot talven työttömänä, eli keskitytkö nyt vaan kuvaamiseen?

Joo, tämä on itse asiassa eka talvi kun teen tälleen, aikaisemmin mulla on ollut koulua tai töitä ainakin osa-aikaisesti, mutta nyt on aikaa vaan kuvaamiselle. Viime talvena olin osa-aikaisena lastentarhan opettajana 2–3 päivää viikossa taidepäiväkodissa Jyväskylässä, mutta siinä oli se ongelma, että aika herkästi se lumilautailu meni pelkästään kuvaamisen ympärille. Ei jaksanut työpäivien jälkeen oikein käydä laskemassa ja siitä puuttui tavallaan se hauskuus, että voi vaan mennä laskemaan joka päivä. Ajattelin sitten, että tänä talvena haluan koittaa, voisiko saada enemmän materiaalia aikaiseksi ja samalla laskea enemmän ihan laskemisen ilosta. Nyt siihen tuli ihan hyvä mahdollisuus, kun vuoden vaihteessa loppui soppari Helsingin kaupungin kanssa. Koitin elää syksyn aika säästöliekillä että jäisi talvelle vähän rahaa, mutta ei mulla kyllä hirveästi jäänyt sukan varteen kun ostin auton! Se on vuoden -94 Toyota Carina, josta on vasta kolmesti tyhjentynyt akku parin kuukauden sisään, renkaat on sopivat sliksit tokyo driftaukseen, lyhyet valot on pitkiä tehokkaammat pimeällä ajaessa ja tuulilasi on jostain kumman syystä melko utuinen. Muuten ihan kelpo peli!

Sulla on uusi lautasponsori Death Label – maksetaanko sillä laskuja?

No ei tällä hetkellä makseta, mutta se on kuitenkin ensimmäinen oikea sopimus mikä mulla on, kahden vuoden sopimus. Nyt ekana vuonna saan lautoja, vaatteita ja muuta kampetta ja toka vuosi on vielä vähän auki, että siinä olisi optio parempaankin. Tottakai mä toivon kovasti, että ne haluaisi alkaa panostamaan euromarkkinoihin enemmän, ja että mä olisin just se tyyppi kenet ne haluaisi esimerkiksi johonkin isoon leffaan brändin näkyvyyden kasvattamiseksi, mutta kaikki se tietysti riippuu rahasta, niin kuin tänä päivänä kaikki muukin.

Laskit aikaisemmin Dinosaurs Will Dien laudoilla. Mitä kautta japanilainen Death Label tuli kuvioihin?

Dinoilta ei tullut oikein mieleistä tarjousta syksyllä ja aloin miettimään, että millehän merkille sitä laittelisi mailia. Death Label oli muutamien niiden merkkien joukossa mitä lähestyin, perusteluna lähinnä brändin yleisilme, meininki ja totta kai myös arvio siitä, että olisiko mulla mitään mahdollisuuksia saada niin sanotusti ”jalkaa oven väliin” tulevaisuuden kannalta. Yleensähän kukaan ei vastaa tuollaisiin sponsor me -maileihin jos sulla ei ole jotain connectioneita valmiiksi, mutta ne yllättäen vastasi, että katsottiin sun full part ja ollaan sun ekoja japanilaisia faneja! Tottakai se teki vaikutuksen, että ne oli niin fiiliksissä mun meiningistä ja halusi tukea mua. Death Labelilla ei toistaiseksi ole mitään markkinoita Suomessa, joten mun budjetti ei ole sidoksissa mihinkään myyntituloihin, ne vaan haluaa tällä hetkellä kasvattaa imagoa Euroopassa ja varmaankin sen takia ne otti mut kolmanneksi eurooppalaiseksi laskijaksi tiimiin.

Suomen lähes olemattomat markkinat huomaa vaikka siitä, millä tapaa Kerkelä tiputettiin Romelta. Melko hullua, että Tonin partti oli Transworld Snowboardsin katsotuin, ja sen jälkeen ei jatketa sopimusta.

Se kertoo ehkä jotain ajan hengestä ikävällä tavalla, että mikään ei ole varmaa. Tuntuu että tää laji on niin täynnä muutoksia, kilpailua ja bisnestä, että jotenkin aivan hullua edes haaveilla mistään prolaskijan urasta, kun näkee että potkut voi tulla hetkenä minä hyvänsä, vaikka miten olisit uran huipulla ja muutenkin ajan hermoilla. Se tuntuu aika paskalta, ja totta kai ennen kaikkea Tonin puolesta harmittaa.

Millaisia tavoitteita itselläsi on lumilautailun saralla?

Oon miettinyt, että voisin kuvailla aktiivisesti johonkin kolmekymppiseksi saakka ja sitten vähitellen siirtyä laskemaan vaan omaksi ilokseen ilman kameroita tai jatkuvaa some-myllytystä… Laskemista en varmaan tule koskaan lopettamaan, mutta täysillä sille omistautumista pitää varmaan ruveta vähentämään muutamien vuosien sisään, kun ikää ja velvoitteita tulee. Tää harrastaminen on kuitenkin tietyllä tapaa vienyt niin paljon aikaa muilta asioilta, kuten ystäviltä, parisuhteelta ja perheeltä, että pitää pyhittää aikaa enemmissä määrin niillekin. Tottakai olisi vielä tosi kiva kuvata johonkin isompaan produktioon oma pätkä, mihin olisi itse tyytyväinen. Tietyllä tavalla viime viikkojen kuvailut Postlandin kanssa on ollutkin jo askel siihen suuntaan, mitä osaa todellakin arvostaa jo nyt! Joka tapauksessa olisi kiva saada aikaiseksi semmoinen all in -pätkä, oman elämänsä Ender-partti niin kuin Eerolla. Tietenkin paljon pienemmässä mittakaavassa ja lähinnä itsellensä, mutta nälkää on laskijana vielä kehittyä ja tuntuukin, että oma laskeminen on mennyt eteenpäin parin vuoden aikana kun siihen on käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa.

Kyllä mä tiedän että musta ei mitään prolaskijaa tule, ja se on ihan fine. Mutta kova partti hyvään leffaan, jota itse ja tietty muutkin fiilistelisi, se on se juttu mikä olisi kaikista merkityksellisin tällä hetkellä. Olisi hienoa käydä erilaisissa paikoissa kuvausmatkoilla, ja se kai vois olla ihan realistinenkin tavoite. Mutta realiteetti on, että jotakin töitä on varmasti tehtävä ainakin kesäisin ja syksyisin, että pystyy talvella laskemaan.

Vauhti korjaa virheet, joten tässäpä omaa varjoakin vikkelämpi fs 180 sisään ja ssfs 360 ulos Tiituspohjan koululla. Kuva: Niki Rutanen.

Olet lastentarhanopettaja ammatiltasi, miten olet päätynyt sille alalle?

Hain ensin luokanopettajaksi, mutta en päässyt, ja lastentarhanopettajaksi pääsin, niin otin Jyväskylän yliopistosta paikan vastaan vuonna 2009. Ekan vuoden jälkeen olin aika varma, että en edes halua luokanopettajaksi, koska se on aika raadollista työtä tänä päivänä olla yksin parinkymmenen lapsen kanssa, varsinkin kun uusi opetussuunnitelma pohjautuu vahvasti ilmiö-pohjaiseen oppimiseen ja sitä kautta tietyllä tapaa enemmän improvisointiin. Mun mielestä lastentarhanopettajan työ on mielenkiintoisempaa, kun siinä tehdään tiiminä lastenhoitajien kanssa yhdessä niitä tavallaan samoja juttuja yksinkertaisemmassa kontekstissa, ja pienemmän ryhmän kanssa. Oon siis aina tiennyt, että haluan lasten ja nuorten kanssa jollain lailla tehdä töitä, se on tosi palkitsevaa.

Onhan se kuitenkin hullua, että kyseessä on korkeakoulutettu ammatti ja palkka on bruttona 2300 € kuukaudessa eli toisin sanoen aivan surkea, ja että aika monesta työstä maksetaan paremmin. Tai en mä varsinaisesti halua arvottaa että paljon mistäkin työstä pitäisi maksaa, mutta ei tätä työtä ainakaan mistään rahasta tee, eikä mistään lomistakaan, että kyllä siihen pitää olla kutsumus.

Varmaan sama pätee myös sun lumilautailuun. Ootko opettanut muksuja skeittaamaan tai lumilautailemaan?

Joo, löysin vanhan kalalaudan päiväkodin varastolta, joten aloin opettaa skeittaamista semmoista maailman pienintä mäkeä pitkin. Ja nehän innostui tosi paljon, se oli syksyllä muutaman kuukauden buumi kun samat tyypit halusi aina aamulla ja iltapäivällä vaan skeitata. Totta kai aloite lähti multa, mutta oli ihan mahtava huomata, että ne otti sen jutun ihan omakseen. Ja toki annoin lumien tultua muutaman lapsen koittaa pulkalla seisaaltaan laskua, että tulis sellainen lumilautafiilis. Vaikken enää siellä töissä olekaan, niin lupasin talvella mennä käymään oman lumilaudan kanssa ja kertoa vähän lumilautailusta myös. On siisti ajatus, että voi opettaa lapsille niitä juttuja, jotka itselle on tärkeitä tai inspiroivia. Koska olisihan se ollut siistiä, jos omina tarha-aikoina joku tarhasetä olisi näyttänyt vaikka miten skeitataan tai lumilautaillaan.

Muistatko sen oman fiiliksen, kun oot aloittanut lumilautailemaan?

Asuin silloin Selkien kylällä, ihan Mustavaaran vieressä, joten se oli aika luontevaa, että sinne mentiin laskemaan, vaikkapa koulupäivän jälkeen. Aloitin joskus 10-vuotiaana, ja se oli ihan sika vaikeaa. Olin tosi huono siinä pitkään, ja mulla kesti tosi kauan oppia menemään ankkurihissillä ylös. Tuntui tosi musertavalta, kun kaikki kaverit osasi ja itse tuntui, että ei tästä tule mitään – mä olin varmaan vaan niin kömpelö. Varsinkin kun aloitin skeittaamisen samoja aikoja, olisko jopa ollut edellisenä kesänä, ja jotenkin se tuntui silloin itelle paljon luontevammalta. Mutta sitten kun oppi mäkeä laskemaan, niin tehtiin hyppyreitä metsään ja voltteja selälleen ja muuta tosi hölmöä, ja muistan kyllä että se oli tosi hauskaa. Ei silloin ollut mitään trampoliineja, joten laudan kanssa voltin tekeminen tuntui uudelta ja jännittävältä kokemukselta, tosi huumaavalta jopa.

Ketä katsoit pikkuisena snoukkarina ylöspäin?

Siihen aikaan kun aloitin laskemaan, ei mulla ollut mitään hajua alan mediasta – Eka leffa minkä näin tais olla Eurogap 1 VHS:llä ja taisin olla silloin 12–13-vuotias. Sitä leffaa muuten tulikin katsottua, varmaan vieläkin muistaa ne välisketsit ja läpät ulkoa!

Alkuun laskemista ja eri temppuja näki siis lähinnä Mustavaaralla, ja tykkäsin tosi paljon Nakun (Antti-Juhani Piirainen) ja Jannen (Tanskanen) meiningistä. Tietyllä tapaa he on pienestä pitäen olleet mulle ihmisenäkin semmoisia esikuvia, tosi kohteliaita, ystävällisiä, avuliaita ja aitoja. Omia itsejään, ja niistä näkee että ne nauttii asioista mitä ne tekee ja on vielä hyviä siinä, se on jotenkin ihailtavaa.

Hauskaa, että se ihailu ei ole lähtenyt ensisijaisesti siitä, että pojat olisi vetäneet pahoja temppuja, (vaikka kovia laskijoita ovatkin), vaan enemmänkin siitä, että oli hyvä tyyppi.

Joo, muistan kun olin joku 14-vuotias ja ähisin siinä varmaan ekan kamerani kanssa ja kysyin Jannelta, josko se vois kuvata mua. Ja muistan, että Janne oli heti että joo, otti kameran ja kuvas sen tempun ja jonkun ajan kuluttua mä sain sen sitten päälle. Oli tosi jännittävää kysyä isommalta tyypiltä apua, ja kun se reaktio oli niin kiltti ja huomioonottavainen, niin muistan ajatelleeni että se oli varmaan siistein juttu mitä mulle oli tapahtunut. Sitten hoksasi, että ei ne vanhemmat tyypit olekaan pelottavia, vaan ihan mukavia kun niille juttelee. Mutta nykyään junioreilla ei ole sellaista samanlaista kunnioitusta vanhempia kohtaan, kyllä ne ihan röyhkeästi sniikkaa sun edelle, mikä on tosi absurdia! Mutta samaan aikaan se on toisaalta mahdollisuus, että ne ei näe sua semmoisena auktoriteettina – voit mennä juttelemaan, ja vaikka Talmassa on mahtavaa jos joku junnu tekee jonkun hienon tempun, voi käydä tsemppaamassa ja ruokkia semmoista hyvää meininkiä.

Tuntuu, että sullakin on aika mukavan tyypin maine ainakin lumilautapiireissä.

Toivottavasti, ja onhan toi kiva kuulla näinkin eli kiitos!

Millaiset arvot sulla itellä on?

Kohtele toisia niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan, se kai se. Että haluaa auttaa ja olla mahdollisimman rehti ja reilu tasapuolisesti kaikkia kohtaan. Arvostan myös ihmisiä joista näkee, että ne tekee töitä unelmien eteen. Länsiön Niko sanoi joskus haastattelussa hyvin, että se on sellainen työväenluokan lumilautailija – ei ole se talentti äijä mutta tekee kovasti töitä sen eteen, siihen mä myös uskon ja edustan aika samaa linjaa. En mä ole ikinä tässä mikään talentti ollut, mutta olen tykännyt laskea ja tykännyt itsestä haastamisesta, sillä on päästy tähän pisteeseen. Oon tosi kiitollinen että lumilautailusta on tullut sellainen ohjaava juttu elämässä ja antanut suunnan varmaan viimeisen 15 vuotta. Kaikki valinnat, reissut, ihmiset, rahankäyttö, muoti ja elämäntyyli, kaikkihan ne hirmu paljon pohjautuu tähän lajiin, jollain tapaa ainakin.

Sä oot antanut sellaisen neuvon, että ”believe in your own product”. Mitä tarkoitat sillä?

Uskon siihen, että jos sä lähdet sillä asenteella että teet pahimman tempun jollakin spotilla, niin aina tulee perästä joku, joka tekee jotain pahempaa. Ei ole merkityksellistä, kuka tekee sen vaikeimman tempun, vaan mulle se tarkoittaa sitä, että teen sen tempun mikä näyttää eniten minulta. Honyos-leffaa kuvatessa esim. reilivaihdot ei ollut hirveästi muotia, ja jos olisin ajatellut sitä siltä kantilta, niin olisin ehkä jättänyt ne tekemättä. Ajattelin kuitenkin, että mä tykkään niistä tempuista ja musta ne näyttää hyvältä, se oli osa sitä omaa laskemista silloin jo. En tosin halua ajatella liian laskelmoivasti, että mikä erottaisi mut muista laskijoista, se ei ole itselle luonnollista että yrittäisi tehdä asioita tarkoituksenmukaisesti eri tavalla kuin muut. Eli kun tekee asiat omalla tavallaan niin erottuu, jos on erottuakseen. Riko (Rinnekangas) on hyvä esimerkki tyypistä, joka uskaltaa olla oma itsensä ja tehdä jutut just omalla tapaa. Ja just se on hemmetin siistiä Rikossa, eikä se varmasti ole jäänyt huomaamatta keneltäkään!

Jos puhutaan elokuvista, niin jokainen niistä on tavallaan oma taideprojektinsa. Jos ne leviää ja jengi niitä fiilistelee, niin se on tosi hieno juttu, mutta vaikka ne ei oikeastaan päätyiskään minnekään, niin ihan sama. Onpahan tehty ja siihen on käytetty aikaa ja siitä on tullut omasta mielestä tosi siisti. Snackbreakin toissa kauden elokuvaa, Honyosia on katsottu joku 13–14 tuhatta kertaa, mutta esimerkiks mun uusimmalla Deviate-leffan full partilla on Youtubessa ehkä joku 2000 katselukertaa, mikä on suoraan sanoen aika surkea määrä – eli eihän sitä ole nähnyt oikein kukaan. Mutta sitten toisaalta mietin, että mitä hiton väliä. Varmasti sen on kuitenkin nähneet ne, ketkä sen on todella halunneet nähdä. Se on mun paras partti ja oon siihen tyytyväinen, niin kannattaako mun pilata sitä hyvää fiilistä sen takia, että joku ei sitä ole nähnyt?

Totta, eihän se tee siitä yhtään huonompaa.

Pääasiahan on, että itse uskoo siihen juttuun, se on paljon tärkeämpää. Sosiaalinen media saa miettimään ihan typeriä juttuja, että paljonko tulee tykkäyksiä ja näyttöjä millekin jutulle, mutta pitää ajatella, että se on vaan somea. Ei sen pitäis tehdä ihmisestä yhtään arvokkaampaa tai ihailtavampaa. Täytyy kuitenkin sanoa, että tavallaan some on tosi hyvä työkalu ja melko iso osa lumilautailua. Totta kai yritän luoda mahdollisimman hyvää sisältöä someen ja toivon että se näkyisi mahdollisimman monessa paikassa, mutta ei mun päivää pilaa se jos niin ei käykään, tai että joku miettii että vitsit mitä paskaa noi jopiwankenobin päivitykset on. Se voisi olla monen itsetunnolle kova paikka, mutta kaipa sitä itellä on jo sen verran ikää, että alkaa arvottamaan asioita lumilautailun ulkopuolelta. Ehkä just sitä kautta oon tullut rennommaksi somen suhteen.

Mihin olet itse erityisen tyytyväinen sun Deviate-partissa?

Ehkä se on se kokonaisuuden summa, siinä on kaikkea mitä osaan ja mitä tykkään laskea kaduilla. Tiesin millaisia juttuja halusin kuvata ja tosi moni niistä vielä onnistui. Hetken jopa mietin sitäkin, että pitäisikö tässä lopettaa tähän kuvailu, kun siihen antoi tietyllä tavalla kaikkensa. Että miten siitä onnistuu vielä nostamaan rimaa?

Kaksi päivää, kaksi lautaa ja lukematon määrä yrityksiä. Nosepress backside 180 ja switch ollie lopussa häämöttävän aidan yli ei tullut helpolla. Kuva: Niki Rutanen

Mikä sua sitten edelleen motivoi kuvaamaan?

En tiedä mikä pakkomielle tähän on, mutta talven lähestyessä sitä pitää vaan alkaa kuitenkin etsimään uusia paikkoja ja aina jotain isompaa ja jännittävämpää. Se kutkutus on niin kova, tälläkin hetkellä mulla on miljoonia ajatuksia siitä, mitä juttuja haluaisin kuvata. Kuitenkin nautin siitä kuvaamisesta niin paljon. Harva asia elämässä saa semmoista tunteiden kirjoa aikaiseksi kuin lumilautailu, kaikki ilot ja surut ja jaetut hetket, ystävät ympärillä jotka tsemppaa – se on mahtavaa, ja samalla jotenkin niin aitoa tiimityöskentelyä parhaimmillaan. Toki tyttöystävän kanssa eletään tietty ne ilot ja surut yhdessä, mutta sen lisäksi en tiedä elänkö mä missään muualla niin tunteella kuin lumilautailua kuvatessa.

Snackbreakilla on vahva Kanada-yhteys, kun Tommi on asunut siellä ja osa laskijoista on kanadalaisia. Ootko käynyt siellä ottamassa puuterisnoukat haltuun?

Viime talvena oltiin Kanadassa pari viikkoa, se oli aika kreisi reissu. Ekaa kertaa laskin siellä puuteria, eikä se lähtenyt kyllä yhtään! Laskin samalla laudalla millä kuvasin reilitkin, ja mä vaan hukuin sinne lumeen. Rakennettiin yks isompi putskuhyndä ja koitin siitä fronttikolmosta uudestaan ja uudestaan, ja joka kerta hirveät pesarit. En mä siitä pelkästään sitä lautaa halua syyttää, mutta olisihan se voinut vähän sopivammalla laudalla olla vähän miellyttävämpi ensikokemus puuteriin.

Siltikin Kanadassa oli tosi hauskaa ja opettavaista, mutta tietysti välillä oli kyllä ihan paskana jonkun 12-tuntisen bäkkäripäivän jälkeen, tyyliin itku kurkussa menossa kotiin väsyneenä ilman shotteja. Kamat märkänä ajattelin, että miten jengi jaksaa tehdä tätä työkseen, täähän on ihan kauheaa verrattuna reilien vetämiseen. Varsinkin kun reilejä vetäessä saa usein koittaa niin monesti ku tarve vaatii, mutta vuorilla laskiessa pitää ländätä jutut tyyliin alle viidellä yrityksellä eli heti ensimmäinen hyppy pitää tehdä täysillä ilman mitään lämmittelyjä tai edes tietoa siitä, että toimiiko se hyppyri, riittääkö vauhdit tai onkohan siellä kiviä alastulossa. Mutta toisaalta haluaisin palata sinne, kunnon laudoilla ja kunnon valmistautumisella, koska on se kuitenkin aivan upea fiilis olla keskellä ei mitään, aivan mahtavien maisemien äärellä täydessä hiljaisuudessa. Lähdin Kanadaan kyllä niin takki auki, että siitäkään syystä ei partissa ole vuorilta mitään.

Parkkilaskuhommia ainakin on tiedossa tälle kaudelle, kun ootte menossa Snackbreakin kanssa kuvailemaan Lumilautaliiton järjestämille Parkkisessareille. Mitäs siellä tapahtuu?

Tarkoitus on, että me tehdään keskukselle kovat parkkieditit mainoskäyttöön hyödyntämällä paikallisia laskijoita, niin nuoria kuin vanhenpiakin. Sen lisäksi houstataan parkkisessarit ja lopuksi pidetään nuorille videoworkshop, missä me jeesataan ja annetaan vinkkejä kuvaamiseen ja editointiin liittyen, jotta uudet sukupolvet vois ottaa homman haltuun!

Mulle tää on luonteva tapa antaa takaisin lumilautailulle. Mä oon kuitenkin jo saanut suomipron uraltani sen verran paljon, että on aika antaa vähitellen tilaa uusille lupauksille. Samalla mä näen että tää toivottavasti yhdistää lumilautailijoita ja että Lumilautaliitto nähtäisiin rennompana organisaationa, joka oikeasti tavoittaa koko lumilautailevan kansan, eikä vaan junnut ja maajoukkueen. Parastahan olisi myös, että joku laskija oikeasti saisi näiden videoiden kautta sen näkyvyyden laskemiselleen, minkä ansaitsee. Esimerkiksi Oulun stoppia odotan innolla, koska Saikkosen veljekset (Joona ja Petrus) on sellainen parivaljakko, joka toivottavasti tulee vielä jonain päivänä johtamaan suomalaista katulumilautailua!

Keula pystyssä kohti Jyväsjärveä. Jopin switch tailpress switch backside 180 ei koskaan päätynyt Deviateen, mutta painokelpoinen siitä sentään silti tuli! Kuva: Niki Rutanen.

Joonas viettää paljon aikaa kaduilla kameran edessä, vetää tunteella runeja Talmassa ja päivittelee somea @jopiwankenobi-nimen takana. Ja viimeisenä muistutettakoon, että Joonaksen full part kannattaa käydä katsomassa osoitteessa snackbreaksnow.com.   

Edellinen

Kommentit

kommenttia

 
Jaa tämä sivuShare on Facebook53