Kalle pamautti itsensä monien mieleen kertarykäyksellä, kun hän muutama vuosi sitten teki yhden maailman ensimmäisistä bäkki triploista. Vuokatin aivan tuiki tavallisessa illassa kuvattu rykäisy levisi ympäri maailman kulovalkean tavoin, mutta Kalle ei todellakaan ole jäänyt vain yhden tempun ihmeeksi. On vain ajan kysymys, että tämä yksi A-maajoukkueen uusimmista tulokkaista räjäyttää pankin lopullisesti. Taidoista tai asenteesta se ei ole ollut missään vaiheessa kiinni.
Teksti: Tuukka Tams Kuvat: Antti Koskinen
Kalle vastaa puhelimeensa kotoaan Espoosta. Joulutauon ansiosta Kalle voi pitkästä aikaa rentoutua perheen kera, mutta jo seuraavana päivänä kutsuu Ruka. Kisoja tai ei, laskemaan on päästävä.
Nyt on menossa Kallen toinen kausi A-maajoukkueessa ja kiirettä pitää. Kisat täyttävät kalenteria, lentomaileja kertyy ja hotellit vaihtuvat tiuhaan tahtiin. 21-vuotias Serenan kasvatti viettää juuri nyt sellaista snoukkarin elämää, mistä monet haaveilevat.
Mutta millaista on kisaympyröissä elävän arki todellisuudessa, ja millaista on olla kisalaskija? Siitä ja paljon muusta KJ Lehto kertoo hänen ensimmäisessä, mutta ei todellakaan viimeisessä haastattelussaan.
Kalle, miten sulla lautailu alkoi?
Porukat vei mua Serenaan, missä kävin aluksi pari kertaa suksilla, mutta lautailu näytti niin paljon siistimmältä, että Aholan Joelin kanssa päätettiin alkaa snoukkaamaan ja skeittaamaan siinä samaan aikaan. Olin silloin 9-vuotias, eli lukion lyhyellä matikalla oli varmaan joku 2004. Silloin mulla oli ensimmäinen kausari.
Harrastitko sitä ennen mitään liikuntaa?
Pelasin korista, ajoin krossia ja kaikkihan on testannut futista, mutta se ei ollut ihan mun juttu. Korista pelasin muutaman vuoden, ja kun laskin laudalla niin pelasin vielä silloinkin. Kun koriksessa sitten piti valita kumman ottaa, niin kyllä se lautailu vei mukanaan. Se oli vaan niin paljon vapaampaa. Koriksessa oli pakko käydä treeneissä, mutta laskemassa tuli käytyä ihan itsekseenkin, ettei olisi edes halunnut ehtiä koristreeneihin. Silloin tajusin, että on laskeminen enemmän mun juttu ja koris jäi. Silloin kaikki aika vietettiin rinteessä. Suoraan koulusta himan kautta laskemaan ja siellä oltiin niin pitkään, että rinne meni kiinni.
Missä vaiheessa ajattelit, että tämä voisi olla muutakin kuin harrastus? Vai onko se sitä edelleenkään?
Ehkä se on vaan siitä pikkuhiljaa siirtynyt huomaamattomasti. En mä osaa ajatella laskemista harrastuksena tai työpaikkana, se on vaan elämäntapa.
Onko se sitten enemmän elämäntapa, missä siirryt luontevasti eri pysäkiltä toiselle?
Niin, no sähän sen hyvin sanoit.
Kiitos kiitos. Miten ne pysäkit veivät sut Vuokattiin?
Siinä oli iso osuus yläkoululeireillä. Niissä kävin pari kertaa ja muutamissa kisoissakin sitä ennen. Kisaamisesta tuli iso adrenaliinipiikki ja oli tosi hauskaa. Siitä tuli sellainen fiilis, että tätä haluan tehdä lisää. Pohjosen Tuomas oli menossa Vuokattiin, niin sen kanssa mietittiin, että mennäänkö sinne yhdessä. Se vaan tuntui oikealta valinnalta.
Sä olet Joel Aholan kanssa aloittanut laskemisen, ja nyt olette aika eri tilanteessa. Missä vaiheessa kornisti sanottuna urat erkanivat – sä valitsit kisat ja Joel ei?
Oikeastaan jo silloin kun laskettiin Serenassa, niin Joel tykkäsi vetää enemmän reilejä ja mä enemmän hyndää. Serenassa kun on ylhäällä reilit ja alhaalla hyndät, niin vedettiin paljon silleen vuorotellen, että sillä oli enemmän kiinnostus yläparkkiin ja mulla alaparkkiin. Siitä se jo lähti. Mä olen aina enemmän tykännyt hyppiä, vaikka kyllähän Joelkin niitä fiilistelee ja mä myös reilejä. Jotenkin se vaan ei kisoista tykännyt ja muhun ne iski paremmin.
Oliko kova paikka jättää lähin laskukaveri pois, kun lähdit Vuokattiin?
Oli se kova paikka. Joel taisi itse asiassa olla silloin armeijassa kun lähdin, niin se tuntui siinä vaiheessa helpommalta. Se oli joka tapauksessa intissä ja mä olisin joutunut täällä Serenan päässä olemaan yksikseen. Tuntui hyvältä lähteä Vuokattiin, kun siellä kuitenkin oli kavereita.
Millaista Vuokatissa opiskelu ja laskeminen oli?
Mä tykkäsin siitä tosi paljon. Neljä vuotta ihan hujahti ohi. Vaikea sitä on selittää – nautin vaan siitä tosi paljon. Oli hyvä jengi, hyvä laskea ja koulunkin puolesta se toimi. Siellä ymmärrettiin, jos halusi käyttää aikaa myös laskemiseen, eikä koulu ollut se ainoa juttu. Kyllä koulujututkin tuli tehtyä, mutta snoukkaukseen käytettiin enemmän ajatusta.
Monella on mielikuva Vuokatista, että siellä tehdään paljon fysiikkajuttuja. Miltä se susta tuntui?
Koriksessa treenit oli oikeesti aika rankkoja, mutta kun menin Vuokattiin niin ei ne treenit siellä hirveän pahoilta tuntuneet. Ei siellä mun mielestä hirveästi lihasvoimaa kehittävää tai sellaista hommaa ollut. Enemmän se oli sitä, että pysyy kunnossa ja voi ottaa pannuja vastaan. Ei sitä tehty sen takia, että kehitettäisiin jotain kisakoneita – mikä mielikuva monella varmaan on.
Se voi olla. Miten sulla hommat sitten lähtivät maajoukkuetoimintaan siirtymään?
Sekin meni ihan automaattivaihdolla. Lukiossa pääsin junnumaajoukkueeseen ja sitä kautta tuli jotain kisoja kierrettyä, ja kun lukio loppui, niin siitä siirtyminen B- ja A-maajoukkueeseen ei tuntunut kauhean isolta vaihdokselta. Kuitenkin Suomessa, niin kuin kaikkialla muuallakin snoukkapiirit on niin pienet, ettei siinä mitään shokkeja tullut vastaan.
Kuulostaa siltä, että kaikki on mennyt sulla melko vaivattomasti.
Niin, aika omalla painollaan se on mennyt.
Eikö tosiaan ole mitään hetkeä ollut, että on tuntunut, että nyt joutuu tekemään enemmän hommia, että tässä pääsee eteenpäin?
No, mulla on ollut selän kanssa aika paljon ongelmia. Sen kanssa on saanut tehdä aika sikana töitä, että pystyy taas laskemaan edes normaalisti. Olisi mulla myös mielenkiintoa kuvata, mutta kun on kisoja niin paljon, niin ei vaan ole ollut aikaa tehdä molempia täysillä. Nyt olen kiertänyt enemmän kisoja ja kuvaaminen on jäänyt myöhemmälle, jos siihen jää aikaa.
Tartun tosta selkävaivaisena kiinni sun selkävaivoihin. Milloin ne alkoivat ja mitä siellä on ollut?
Lukion tokana vuonna rupesi vaan sattumaan selkään, ja se alkoi vaivaamaan laskemassa. Aina laskupäivän jälkeen selkä oli tosi kipeä, ja siihen alettiin kiinnittää huomiota. Kävin röntgenissä, mutta siellä ei näkynyt mitään. Sitä on tosi vaikea selvittää, vaikka se onkin aika selkeä vaiva. Kun joku nyt mulle kertoo, että selkä on kipeänä, niin heti sitä voi päätellä mitä siellä saattaisi olla, mutta silloin kun se ei itselle ollut tuttua, niin piti kiertää kaikki mahdolliset lääkärit, että sai magneettikuvauksiin paperit. Sieltä sitten selvisi, että selässä on pullistuma, ja sitä piti alkaa kuntouttamaan. Sen jälkeen selkä on ollut välillä parempi, välillä huonompi. Kerran Laax Openissa, eli entisessä European Openissa, selkä oli aamulla vähän kipeä ja ajattelin, että lasken vielä nämä kisat ja katson sitten. Treeneissä tulin kuitenkin kumpuun, enkä pystynyt edes kävelemään, kun selkää ja vasenta jalkaa vihloi niin paljon. Käytiin taas magneetissa ja sieltä löytyi toinen pullistuma alaselästä. Seuraavana aamuna sängystä noustessa vaan kaaduin lattialle, kun jalat eivät kantaneet. Silloin se oli aika paha, ja siinä meni puoli vuotta kuntouttaessa eli yksi talvi vähän kuin ohi.
Siinähän sitä haasteita on ollut. Mitä selkä sulta nykyään vaatii?
Mun on pidettävä keskivartalo aktiivisena ja aina ennen laskemista tehtävä vatsa- ja selkälihaksia herättäviä liikkeitä ja laskemisen jälkeen venytellä. Kyllä sen huomaa, jos en niitä tee – sitten selkä on taas jumissa.
Pitääkin sulta kysellä vinkit haltuun. Puhuit kisa- ja kuvauslaskemisen yhdistämisen vaikeudesta. Mitä tavoitteita sulla on kuvauslaskemisen puolelle? Vai onko se kuvauslaskeminen ylipäänsä enää mikään ultimaattinen päämäärä…
Kyllä mä ajattelen, että aluksi kierretään vähän kisoja ja sitä kautta saa kerättyä näkyvyyttä ja budjettia kuvaamiseen. On kuvaus silti se päämäärä, että joskus voisi kuvata leffoja.
Milloin sä huomasit, että sulla hommat on kallistumassa enemmän kisojen puolelle?
Oikeastaan viime vuonna sen huomasi, kun tuli ilmoittauduttua oikeastaan kaikkiin kisoihin mukaan mihin vain pääsi. Kun sitä kautta on saanut lisää kutsuja, niin olen huomannut, että näitähän on alkanut ihan kertymään. Nyt sitten jos haluaa pysyä niin sanotusti siellä kärkilistoilla, niin ei kisoja oikein voi jättää väliin. Jos käyttäisin vaikkapa vuoden kuvaamiseen, niin ei seuraavana enää saisi kutsua mihinkään ja pitäisi aloittaa kaikki alusta.
Että se on tavallaan sellainen oravanpyörä mihin ajautuu, mutta se ei kuitenkaan vissiin ole pelkästään huono homma?
Ei todellakaan. Kyllä mä olen siitä nauttinut, että saan käydä kisoja. Oon mä siitä aika fileissä.
Maailmalla loppujen lopuksi kiertää aika pieni porukka sitä kisarumbaa läpi. Miltä tuntuu olla nyt osa sitä porukkaa, joka kulkee hotellista ja keskuksesta toiseen käydäkseen saman systeemin yhdessä läpi?
Onhan se ihan hauskaa, että ihan sama minne päin maailmaa menee – Kiinaan, Uuten-Seelantiin tai Jenkkeihin – niin siellä on aina samat tyypit. Hauskaahan se on kavereiden kanssa kiertää: tuo on kuitenkin hyvää jengiä jotka kisoja käy, ja siellä on hyvä fiilis. En ole siitä mitenkään yllättynyt, kun kerran snoukkaporukkaa on eli pitäisi olla hyvä fiilis, ja niin siellä onkin. Snoukkaus eroaa muista lajeista just siinä, että kannustetaan muita, ja vaikka kisataankin toisia vastaan, niin voi silti olla fiiliksissä toisten puolesta. Se on kiva homma.
Eikö yhtään näy sitä kuuluisaa kisakireyttä?
On siellä totta kai ne tietyt pari tyyppiä, jotka on muuten hyviä tyyppejä, mutta kun tulee kisa-aika, niin sitten ollaan saakelin kireetä.
Onko toinen niistä eräs mustiin pukeutuva kanadalainen?
Itse asiassa se ei ole yhtään kireä. Se on aika jännä. Ei se hirveästi muille puhu, mutta ei se sniikkaakaan siellä. Kuuntelee vaan musaa ja vetelee omassa rauhassa.
Ketä ne kisakireämmät sitten ovat, kerro nyt!
En mä ehkä halua niitä paljastaa…
Onko se sitten oma salaseuransa tuo pro-laskijoiden jengi, että toisia ei paljasteta ja mitä tapahtuu kisoissa jää kisoihin?
Sanotaan vaikka näin, hehheh.
Ok. Sä kun jo suhteellisen aikaisessa vaiheessa vedit bäkki triplan päälle, niin miten sä lähdet jotain tuollaista suhteellisen monimutkaista manööveriä miettimään ja testaamaan?
Mä tykkään yhdistellä temppuja mielessä. Vaikka joku caba tuplakorkki. Kun ekaa kertaa lähdin sitä kokeilemaan, niin ajattelin vetää ensin caba vitosen ja siihen perään bäkki vitosen. Silloin se ei tunnu niin pahalta kuin caba tonni suoraan. Siinä triplassakin mä ajattelin, että bäkkitonni ja yksi kiepsahdus perään. Silleen se tuntui helpolta ajatella, ja niin se sieltä tulikin.
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta onko se sitten niin yksinkertainen kuitenkaan?
En tiedä. Mitä enemmän sitä on ruvettu tekemään, niin ei nykyään pääse edes finaaleihin, jos ei tee triplaa tai jotain muuta neljäätoista tai kuuttatoista. Sekin on jo aika perustemppu nykyään, ja moni sen osaa.
Onko sulla uusien temppujen kanssa, että yhden kun miettii kunnolla ja oppii, niin se avaa ovet moniin muihin temppuihin?
Kyllä se aika lailla niin on. Kun oppii jonkun uuden jutun, niin sitten huomaa, miten paljon se auttaa muihin juttuihin. Jos vaikka oppii bäkki kahdentoista, niin sehän on ihan erilainen kuin tripla, mutta se voi auttaa muihin saman suunnan pyörimisiin, joissa loppu on samanlainen.
Mitä temppuja sulla tällä hetkellä on työn alla?
Olen miettinyt uusiin suuntiin triploja, että niitä pitäisi päästä kokeilemaan. Tarvitsisi vaan löytää mukava hyppyri. Nyt on vaan ollut paljon kisoja ja niissä lyhyet treenit, niin ei ole ollut aikaa testailla uusia juttuja.
Se on loppujen lopuksi aika lyhyt se aikaikkuna kaudessa, missä voi uusia temppuja testata.
Niin, kyllä. Sitä ajattelee, että on koko kausi aikaa harjoitella, mutta kun se menee siihen reissaamiseen ja kisatreeneihin ja kisoihin ja sitten uuteen paikkaan ja sama homma uudestaan, niin aika vähän siinä jää aikaa oikeasti laskemiselle.
Mua on kiinnostanut, että jos ajattelee vaikka jotain bäkkitriplaa, niin se on kova suoritus kropalle. Miten on mahdollista, että te kovat kisalaskijat saatte pidettyä itsenne valmiina, että voitte sitten tornissa seisomisen jälkeen omalla vuorolla paras suoritus tehdä?
Mä koitan aina laskea mahdollisimman pitkään ennen kuin on oma vuoro. Se paikallaan seisominen on nimenomaan aika huono vaihtoehto. Kai sitä temppua tulee vaan mietittyä paljon ja koittaa laskea rinteessä kaikkea muuta, niin kyllä sitten omalla vuorolla jotenkin tulee. On sitä kuitenkin niin paljon tehnyt.
Kisoissa on myös suhteellisen isot kamat yleensä. Kuumottaako koskaan?
Kyllä mua välillä pelottaa. Ehkä kuitenkin sitä vähemmän mitä isompi hyndä on, koska silloin on enemmän aikaa ilmassa. Mutta jos on hirveän pieni hyndä ja siitä joutuu triplaa vääntämään, että pääsee edes karsinnoista eteenpäin, niin kyllä se välillä kuumottaa. Sekin on vähän perseestä, että pitää pyöriä niin paljon, mutta se on mitä kisoissa nyt arvostetaan, niin kai mäkin haluan sitä tehdä.
Mitä olet itse mieltä, että kun nyt katsoo tuloslistoja, niin siinä on monesti kuusi bäkki tripla mutea peräkkäin?
Onneksi jotkut tekee indyllä ja jotkut melonilla, mutta kyllä sitä aika samaa monet tekee. Itse olen miettinyt, että haluaisin löytää oman tavan tehdä sitä tai esimerkiksi Copperilla tein melonilla enkä mutella. Se on aika paha nyt, kun kuitenkin moni sen osaa ja siitä annetaan niin paljon pisteitä. Se on oikeastaan ihan sama mitä muuta tekee, ellei se ole enemmän kuin bäkki tripla tai neljätoista.
Pitäisikö sun mielestä kisojen sitten itsensä jotenkin muuttua?
Ehkä sen systeemin pitäisi enemmän arvostaa muitakin temppuja. Finaaleissa on nyt ollut, että kaksi parasta jää voimaan, niin siellä monella tulee bäkki tripla toisena, mutta sitten toisella tulee jotain muuta. Se on hyvä, mutta karsinnoissa vaan yksi paras lasketaan ja triplasta tulee hyvät pisteet, niin senhän moni tekee.
Siinä on paha tuomareiden lähteä niitä laittamaan järjestykseen, että kenellä nyt sitten oli vähän pidempi gräbi kuin toisella.
Siihen se on juuri mennyt. Ihan pilkunviilaamisella noita katsotaan, että kenellä on toista parempi.
Onko se kisaaminen sitten itsessään stressaavaa?
No on se välillä. Ei se mitenkään överi stressaavaa ole, mutta käy siinä paljon eri tunteita läpi. Kuumotus ensin, sitten jos ländää niin iloisuus ja kun tuomarit antaa liian vähän pisteitä, niin sitten vitutus, hehheh.
Ja joka kerta ne samat tunteet. Mitä tunteita sä käyt läpi, kun huomaat, että sepä meni sitten Max Parrot tekemään taas uuden hilavitkutuksen päälle, että tuollainen se sitten pitäisi lähteä opettelemaan?
Kyllähän sitä miettii, että vitsi olisi se siistiä itsekin osata noita juttuja, niin voisi tehdä kisoissa jotain erilaista. Tällä hetkellä McMorris ja Parrot on ne kaksi ihmistä, jotka osaavat eniten eri suuntiin triploja. Ne on aika kovia edelläkävijöitä siinä. Tai no, onhan siellä Toots ja Kleveland jotka pistelee niitä myös, että kyllä siinä vähän alkaa sellainen fiilis olla, että pitäisi niitä pikkuhiljaa itsekin tehdä.
Tuosta Klevelandista tuli mieleen, että millähän sen saisi, että niitä sen late-käännähdyksiäkin arvostettaisiin. En tiedä, ovatko ne sen vaikeampia vai helpompia kuin vaikka triplat, mutta ei niitä kovin moni kuitenkaan osaa. Olisi hienoa, että sellaistakin arvostettaisiin, kun lajiin tuodaan uutta. Ei niitä triplojakaan ihan hirveän montaa enää voi kehittää.
Niin, totta. Kisoissa pitäisi olla ehkä joku tyylikierros myös, mikä joskus on ollutkin. Sehän antaisi arvostusta myös tyylikkäille laskijoille, jotka osaa kehittää jotain uutta.
Viime vuonna oli hirmuinen buumi kumputempuista ja late-jutuista. Miten sulle ne villitykset ovat lähteneet?
On ne tosi mielenkiintoisia temppuja. Periaatteessa niissä ei tarvitse tehdä paljon, mutta silti ne on ehkä jopa vaativampia, koska ne pitää mennä just oikein. Kyllä mulla on kova arvostus vaikka siihen bäkkiseiska bring backiin. Se on siistin näköinen, mutta on tosi paha sanoa, miten tuomarit niihin lähtisivät. Jos sellaisen tekisi kisoissa, niin veikkaan, ettei tuomarit hirveästi siitä pisteitä antaisi.
Niin, varmaan se olisi samat 20 pistettä, mitä bäkki vitosesta muutenkin saisi.
No, ehkä vähän enemmän. Varmaan hyvin tehty bäkkitonni ja se on aika saman arvoisia.
Kuinka 24/7 lumilautailijana sä itsesi näet? Kuinka paljon elät ja hengität lumilautailua?
Kyllä mä olen niin lumilautailija kuin vain voi olla. Sitä teen täysillä, eikä mulla ole mitään muita kuin snoukka-aiheisia juttuja käynnissä. Kyllähän siihen muitakin ajatuksia kuuluu, kuten läheiset ja tyttöystävä, mutta kyllä mä näkisin, että snoukkaus on sellainen… En nyt ammatiksi vielä sitä sano, enkä tiedä, onko se sitä niillekään, jotka sitä ammatikseen tekee. Näkeekö ne sitä sellaisena työnä? Toivon, että eivät näe, ja etten itsekään koskaan näe. On se sellainen vapauttava juttu ja olisihan sitä mahtavaa tehdä niin, että siitä elantonsa saisi.
Miten tuohon elämäntyyliin tyttöystävä ja läheiset mahtuvat?
Kyllä tärkeät ihmiset mahtuvat aina mukaan. Onhan se välillä vaikeampaa, kun joutuu reissaamaan ja pääsee näkemään tyttöystävää ja läheisiä vähemmän. Onneksi heiltä tulee paljon supportia, ja aina välillä tyttöystävän saa reissuun mukaan.
Sulla on monenlaista steppiä takana, että olet päässyt sinne missä nyt olet. Mitä sulla voisi olla tästä eteenpäin?
Joitain vuosia kierrän noita kisoja, tai siis aika monta vuotta vielä, mutta siinä samalla haluaisin saada kuvattua juttuja. Ehkä ihan striittiparttiin ei ole aikaa, mutta just rinteessä lyhyempiä pätkiä. Viime keväänä sain yhden kuvattua Rukalta. Oli siistiä, että oli aikaa tehdä sellainen. Toivottavasti tänä vuonna olisi aikaa tehdä saman tyylinen ja siitä lähdettyä parantamaan, että silläkin puolella edistyisi samalla kuin kisapuolella.
Mitä haaveita tai tavoitteita sulla snoukkauksessa on?
Kyllä mä haluaisin sen verran saada menestystä, että pystyisi kiertämään ja tekemään niitä juttuja joita haluaa. Voisin kuvata vaikka striittipartteja ja että siitä tulisi enemmän elämäntyyli. Tiedätkö, ettei tarvitsisi niin paljon reissata vaan voisi olla pidempään yhdessä paikassa. Kyllä mä haluan edelleen mennä lumen perässä ja tehdä snoukkausta, mutta ettei tarvitsisi mennä yhteen paikkaan pariksi päiväksi ja siitä siirtyä seuraavaan. Se olisi kiva.
No niin, ei kun eteenpäin. Ketä haluaisit näin loppuun kiitellä?
Suuret kiitokset ensinnäkin vanhemmille ja sponsoreille Iso-Syötteelle ja Elisalle kaiken tämän mahdollistamisesta. Isot kiitokset Burtonille tukemisesta pitkään junnuvuosina. Kiitos valmentajille ja fyssareille, että olette auttaneet pysymään kunnossa: Rapeli, Jussi, Antti ja kaikki muut ketä on mukana ollut. En pystyisi varmasti elämään tätä ilman kaikkia tukihenkilöitä. Eli kiitollinen olen kaikille supportista.
facebook.com/kallejarvilehtofficial
JOEL AHOLA KALLESTA:
”Ollaan ekan kerran tavattu joskus taaperoina ja alettu frendaamaan ala-asteikäisinä, kun Kalle muutti meikän naapuriin. Homma lähti skeittaamisesta Kallen piha-asfaltilta Kalajärven minirampille ja siitä Serenan rinteille snouggahommiin.
Elämä jatkuu aikalailla samana skeittauksen ja lumilautailun parissa, tosin molemmat ukot on nykyään sen verran lumilaudan kanssa reissuissa, että talvisin ei ehditä hengailemaan yhtä paljon kuin kesäisin. Kesäisin käymme pääasiassa skeittaamassa ja skeittaamalla ne päivät kuluu leppoisasti.
Kalle on erittäin määrätietoinen jätkä, joka oppii skedellä ja snoukalla tempun kuin tempun silmänräpäyksessä. Jos Kalle jotain päättää tehdä, niin se vie homman kyllä loppuun asti. Tosi paljon se on puskenut mua eteenpäin snoukkauksessa ja skedeyksessä. Ilman Kallea en varmaan olis alkanut snoukkaamaan, mutta toisin kävi ja elämä hymyilee. Kiitos Kalle. <3” -Joel Ahola
Pari kautta vanha triplakorkki14, mutta eipä näitä nyt liian usein Suomessa näy vaikka vähän vanha olisikin.
Kalle Järvilehto bs triplecork 1440! from Kalle Järvilehto on Vimeo.
.gif)