Lumilautailu kuuluu kaikille. Viime vuosina esimerkiksi Helsingin Lumilautailijoiden ansiokkaan seniorityön ansiosta se on kuulunut myös yhä enemmän keski-ikäisille uusherännäisille, joilla saattaa olla jonkinlaista laskutaustaa 90-luvun huumasta, mutta opiskelut, perheet, työt ja muut harrastukset katkaisivat laskemisen jopa 20 vuodeksi. Tämä kehitys aiheuttaa parkkeihin myös uudenlaista kävijäkuntaa, jotka eivät oikein kuulu lastenmaahan, mutta ns. iso parkki on monesti aivan liian iso heidän käyttöönsä. Perinteinen ajatus parkkisuunnittelussa ja keskusten parkkiprofiileissa on jako niin sanottuun junnuparkkiin ja sitten pro-parkkiin, missä nokat takaavat maksimaaliset ilmalennot suhteessa rinteen kokoon. Onneksi vähitelleen ollaan herätty siihen että 1m ja 10m nokkien välillä on uusin ja ehkä myös suurin käyttäjäkunta kun kaikki niiden käyttäjät lasketaan yhteen. Se ”mega” on tosiaan usein aika vähällä käytöllä ja paremmatkin laskijat viihtyvät ihan hyvin vähän pienempien hyppyrien ja reilien parissa.
Lähdimme vanhoista kavereista koostuvan ”väliinputoaja” ryhmän kanssa Talman parkkia kauemmas testaamaan miltä Keski-Suomessa laskeminen tuntuu. Mukana oli Ville, Tomi, Antti (ja tyttäreni), sekä oppaana allekirjoittanut vähän runsaammalla laskukokemuksella. Kolmikon laskutausta oli hyvin samanhenkinen kaikilla. 90-luvulla Peuramaata ja Espoon puistoja (Tähän aikaan ei vielä rinteissä reilejä juuri ollut) ja sitten lauta kellariin 2000-lukua lähestyttäessä. Sitten taukoa enemmän tai vähemmän 10+ vuoden ajan ja nyt 40v iän tienoilla on laskeminen löytynyt uudestaan. Takana on nyt pari kautta uusherännäisyyttä ja reilien vetäminen alkaa jotenkin sujua suht pieniin laitteisiin. Isommat ja pidemmät metalliputket jää vielä välistä, mutta ihan pelkällä lastenmaan noobituubi linjallakaan ei aina pärjää.
Sitten rinteeseen – Kohteena Kasurila ja Tahko
Kohteenamme oli ensin Kasurila (jossa oli samaan aikaan SM-kisat, joten isompi parkki jäi siinä välistä) ja sitten pari päivää Tahkolla. Otin Kasurilan matkasuunnitelmaan siksi, että arvelin Kasurilan pikkuparkin olevan täydellistä kokoluokkaa ja vähän uutta haastetta kolmikolle, Tahkon ison parkin ollessa taas hieman vielä haastava koko päivän sessareille.
Oletukseni oli oikea; Kasurilan pikkuparkki maistui koko kolmikolle. Se on loistava erimerkki parkista, jossa viihtyy vähän pidempäänkin laskenut, mutta se on silti riittävän helppo reilitaipaleen alussa olevalle. Alun suht hitaista vauhdeista vedettävät suorat putket sopivat harjoitteluun ja kun ne alkoi liukua niin sitten sivuttain liukumista oli helppo viedä edestä päin löytyviin vähän pidempiin putkiin kunnon ländillä.
Erityisen paljon harjoittelumielessä kiitosta saa sekä Kasurilasta ja Tahkolta löytyvä todella isolla halkaisijalla oleva pyöreä ”putki” joka melkein on pressi. Tähän oli itsellekkin todella hyvä treenata temppuja mitkä muuten kuumottaa. Laitteen päälle voi hypätä oikeastaan miten vain ja loppu aina turvallinen. Itse pystyin herättemään tämän kanssa kakkosia ja kolmosia liukumaan, mitkä muuten ovat itselle tuubiinkiin aika kuumottavia. Koekolmikko otti mm. fs boardeja ujosti haltuun, mikä todennäköisesti olisi missä tahansa muussa laitteessa johtanut kiputiloihin. Mielestäni parempi laite kun normaali pressi, sillä tässä on kumminkin enemmän varsinaisen reilin kanssa samanlainen ”kosketus” putkeen / pintaan.
Yleisesti kommentit olivat sen suuntaisia kun ajattelin.
”Hyppyrit tällä pienellä puolella olisi saanut olla pikkasen isompia. Kaiken kaikkiaan paras senioriparkki (Kasurila) tähän mennessä. Tahko: Iso parkki selvästi edistyneille ja reileissä virheen sattuessa pannut voi olla sellaiset, että ei enää toista kertaa kokeile. Toisaalta kun onnistuu niin voittajafiilis on varma. Päiväksi ei oikein riitä puhti isoon parkkiin. Pienempi parkki taas selvästi nuoremmille suunnattu ja mukava mutta ei kuitenkaan tarjonnut sopivaa haastetta. Selvästi välimallin parkki olisi ollut paras. Hieman isomat laitteet hieman jyrkemmässä rinteessä. Lasten parkin hyppyrit jäivät vähän pienen oloisiksi. Enemmän ajelua vain läpi, välimalli olisi hyvä.” -Tomi
Ville oli samoilla linjoilla: ”Hyppyreissä olisi voinut olla hieman enemmän heittävää nokkaa ja niihin olisi ollut kiva ajaa hieman pienemmillä vauhdeilla. Nyt ne oli todella loivat ja vauhtia piti olla paljon jr. parkkiin nähden.”
Tämä onkin monissa paikoissa ”senioreille” selkein ongelma. Lastenmaat ja parkit on rakennettu monesti enemmän suksinappuloiden ehdoilla, jolloin hyppyreistä tehdään loivia, pitkillä loivilla alastuloilla. Oletan, että tällä ehkäistään overshoottamisen mahdollisuutta täysiä laskevilta skideiltä, jotka lähinnä vain haluavat ajaa suoraan. Mutta lumilaudalla tälläiset hyppyrit on vähän turhia. Voi niistä suoria ajella, mutta ei siinä oikein mitään fiilistä ole. Kaivattaisiin enemmän boksimallisia heittävämpiä hyppyreitä, joista voisi esim. treenata pyörimistä pienemmälläkin vauhdilla. Ilma-aikaa suhteessa vauhtiin olisi enemmän. Yleensä vauhti on se mikä pelottaa, minkä takia esimerkiksi Tahkolla isomman parkin hyppyrilinja on aivan off limits vaikka ei se ilmalento loppujen lopuksi niin iso ole. Joten lopputulos on pitkälti se, että koko Tahkolta ei löydy kolmikolle oikein sopivan kokoisia hyppyreitä.
Tämä on yksi seikka, mitä toivoisi parkeissa otettavan paremmin huomioon. Motoriikka on siitä ikävä vihollinen, että kun on nuorena oppinut femmat ja kolmoset niin kyllähän niitä pyörittelee vanhempanakin näistä, mutta oikeasti nykyiset ”proparkkien” hyppyrit alkava olla esim. switchiin tai pyörimiseen aika kuumottavia harjoitella. Pienemmistä junnuparkin kummuista taas vaikka switchin treenaminen on aika vaikeaa kun nokassa ei ole yhtään heittoa. Tarvittasiin siis enemmän heittäviä ja 2-3m flätillä olevia hyppyreitä, joissa pystyisi treenaamaan pyörimistä niin että ei tarvitsisi ponnistaa kuten flätillä vetäisi, mutta ei myöskään niin isoja että hypyn lähtiessä käsistä ei tarvitsisi pelätä kuolemaa.
Ja nyt asia jota ei voi korostaa liikaa: SUKSILLA ON PALJON HELPOMPI HYPÄTÄ ISOSTI JA KOVISTA VAUHDEISTA. Pienetkin nappulat vetää aika isoja hyppyreitä suksilla koska se on periaatteessa vain suoraan ajoa. Lumilaudalla taas suoraa ja lujaa ajaminen tasapohjalla on paljon luonnottomampaa ja vaatii enemmän totuttelua ja harjoittelua. Näin heittävä hyppyri, johon pitää mennä ”kaasu pohjassa” on ihan eri homma lumilaudalla kun suksilla, monesti kantin käyttöön tottunut lautailija löytää itsensä vaistomaisesti ensin hyppyrin nokalta takakantilta yrittäessään ”keventää painetta”, josta lähtee mukava puolivoltti kohti kumpua tai hyppyrin alastuloa, pahimmillaan niskoille alas. Sukset ja laudat toimivat hyvin samoilla hyppyreillä kun puhutaan osaavista laskijoista, mutta aloittelijoiden tasolla tarpeet eroavat toisistaan.
Yksi kuumottava (mikä on kaikille ikävää, mutta laskijalle jota muutenkin vähän jännittää vielä kolme kertaa pahempi) on jäiset suorituspaikat. Keleillehän ei mitään voi, mutta reilien vetämisessä asia nousee esiin nimenomaan siinä, miten reilien sivut on ajettu. Jos siellä lohkareita ja sivu on eilisen loskan jäljiltä jäätynyt perunapelto niin laskeminen ei ole kenellekkään kivaa, mutta pidempään laskeneet vielä selviää tämän kanssa, mutta vähemmän laskeneille tälläiset reilien sivut ovat välitön turn-off. Molemmat parkit saivat kiitosta siitä, että ne oli ajettu hyvin ja kokonaan, eikä vain nokat ja ländit.
Vauhtia vai ei?
Kuten todettiin niin vauhti pelottaa. Toisaalta sitä taas saa olla, sopivasti. Tahko pieni lasten parkki on hyvä esimerkki siitä, että vaikka reilit itsessään voisivat olla sopivan kokosia niin lähes flätillä ollessaan ne muuttuvat varsinkin pehmeällä kelillä sellaisiksi, että niitä ei melkeinpä voi vetää. Parkkisuunnittelussa kannattaakin huomioida kelivaihtelut ja se, että laudalla ei voi ottaa tasaisella vauhtia samalla tavalla kun suksilla. En tiedä miten skimbaajat kokevat Tahkon parkin alussa olevan pitkän tasaisen osuuden, mutta laudalla se on kyllä hankala. Lumilautailijoita huomioitaessa tälläisestä pitäisi päästä eroon, kierrosten miellyttävyys on ihan eri tasolla jos hissillä saa nopeita nousuja ilman suurempaa hyppimistä ja lykkimistä, tämä säästää myös jalkoja itse tekemiseen. Tahkon isommassa parkissa tämä on hyvin hoidossa ja hissinousu on ripeä, joten vaikka pienet reilit junnuparkissa kiinnostavat kokonsa puolesta testaajia, vetää sujuvampi hissinousu testiryhmän silti varsinaisen Freestyle parkin puolelle.
Mennään metsään
Kun parkkilaskeminen oli koettu oli aika kokeilla ”offareita”. Kasurilan ja Tahko tapauksissa ne tarkoittavat toki jotain metsäreittejä ja huoltolatuja, mutta varsinkin Tahkolla pääsi parissa paikassa ihan hyvään tunnelmaan. Kolmikolla ei ole juuri kokemusta syvästä lumesta, mitä nyt ei juuri ollut, mutta metsälasku tarkoitti kumminkin sitä että paikoitellen oli ihan koskematonta lunta ja pikku kumpuhypyissä sai olla tarkkana ja vauhdin hyytyminen oli yhtä kuin ongelmia. Tästä huolimatta koko kolmikko ei meinannut lopettaa metsäreittien sahaamista millään, vaikka toiminta oli alkuun varsin koomisen näköistä. Etujalka upposi jatkuvasti ja puiden seassa vauhdit pysyivät aika minimaalisina, mikä on puiden kanssa leikkiessä todella fiksua. Tästä kaikesta huolimatta pienistäkin onnistumisista nousi suunnaton ilo. ”Mä droppasin tosta!” tai pienikin gräbi pienestä kummusta nousi tyydyttävyydessään samalle tasolle bs boardi pitkään putkeen. Tämä kaikki muistutti siitä, että pieni Natural Selection tyylinen metsäreitti miniatyyrikoossa olisi varmasti monelle todellinen ilon aihe. Tässä ei tarvinnut pyöriä tai uhmata metallireilin kovuutta kokeakseen onnistumisia ihan eri tavalla kun tavallisessa rinnelaskussa, minkä kolmikko koki parkkilaudoillaan melko tylsäksi vaikka nyt käytössä oli keskivertoa isompaa mäkeä.
Yhteenveto
Kaiken kaikkiaan reissu oli todella onnistunut, molemmat keskukset saivat kiitosta suorituspaikoistaan. Tahkossa on isomman keskuksen fiilistä ja Himoksen ohella se on selkeästi Keski-Suomesta alaspäin THE keskus joka tarjoaa ”suuren maailman” fasiliteetit. Vanhemmassa ikäryhmässä palvelut tekevät reissusta paremman ja Tahkolla on onneksi useita rinneravintoloita ja iltapaikkoja joista löytyy paljon muutakin kun ylihintaista huonoa burgeria. Kasurila on taas erittäin sympaattinen lähikeskus ja suositeltava kohde jos vaikka olet matkalla Tahkolle. Erikoisuutena Kasurilasta löytyy vielä nykyään hyvin harvinainen half-pipe. Tämä on varmasti tuplat pidempi kun Talmassa ja profiililtaan varsin toimiva.
Parkeista löytyy aina kommentoitavaa ja sanottavaa – tämän tekstin tarkoitus on nimenomaan miettiä parkkien ja keskusten tekemistä siitä näkökulmasta, että lumilautailu muuttuu kovaa vauhtia – harrastajat eivät ole enää ehkä enää niin vannoituneita kun ennen, joilloin kaikki aika vietettiin mäessä ja haluttiin puskea omaa kehitystä yhä isommaksi ja paremmaksi. Itsensä haastaminen ei ole kadonnut, mutta nykyään taito- ja ikätasoja on niin moneen lähtöön, että parkkien monipuolisuus nousee yhä tärkeämmäksi. Lumilautailu on hauskaa – sille pitää tarjota vain fasiliteetit niin se voi olla sitä yhä isommalle laskijajoukolle. Huomiona vielä, että Ski.fi vuoden 2021 tutkimuksessa lumilautailu on ainoa nousija. Sekä lumilautailun että juuri parkkilaskimisen kiinnostavuus oli kasvussa ja toivotaan että tämä kehityssuunta saadaan pidettyä hyvien parkkien avulla.
Kiitos Tahko ja Kasurila!
Teksti ja kuvat: Mikko Kempas
Lue lisää Kasurilan parkeista
Teksti ja kuvat: Mikko Kempas
.gif)