Kuudelta Pasilassa ei ole mikään ihan tavallinen lumilautaelokuva. Se on kuvattu pelkästään Helsingin Itä-Pasilassa, suurimmaksi osaksi keski-ikää lähestyvien henkilöiden työpäivien jälkeen, eikä suurin osa näistä henkilöistä ole aikaisemmin kuvannut kaduilla muuta kuin skeittausta. Elokuvan ainut alle 30-vuotias lumilautailija on 11-vuotias.
“Nähdään kuudelta Pasilassa”
Miska Pennanen
“Aikanaan Itä-Pasilassa asuessa ja sen upeita katuja skedespottien perässä kierrellessä, tuli samalla katseltua totta kai myös snoukkaspotteja, ilman mitään sen kummempaa ajatusta niden vetämisestä. Jonkun lumisen talven aikana, sain idean, että mitä jos kuvais snoukkapätkän vain ja ainoastaan Pasilan kaduilla. Oon snoukannu 21 vuotta, enkä oo koko aikana kuvannu paria satunnaista kertaa enempää kaduilla. Toki siihen, että Pasilassa pystyy järkevästi snoukkaamaan tarvitaan todella hyväluminen talvi. Idea jäi taka-alalle muutamaksi vuodeksi surkeiden talvien säestämänä, eikä kukaan oikein tuntunu innostuvan ideasta muutenkaan. Oma kynnys lähteä duunaamaan ja vetämään spotteja snoukalla oli myös, ei ehkä korkea mutta ainakin keskitasoa korkeempi koska kyseistä toimintaa ei ollut oikeastaan koskaan tehnyt. Jonain kauniina päivänä varmaan alkutalvesta oltiin Samulin kanssa skeitillä ja satuin kertomaan idean hänelle ja Samulissa taisi olla pientä mielenkiintoa havaittavissa, ja tajusin että mitähän helvettiä, Samuli on päällikkötason kuvaaja ja editoija. ”Pitäskö käyä kokeilemassa joku päivä?” ”Voishan sitä käyä koittamassa”. Samulillakaan ei ollut mitään kokemusta snoukkakuvaamisesta, mikä oli omasta mielestä ihan hiton hyvä lähtökohta koko projektille koska jonkun aikaa on tullut tuskailtua sen kanssa, miten kaikki snoukkaleffat tuntuu näyttävän aivan samalle nykyään. Sivin mukaantulo oli myös ihan lottovoitto kun se innostu tästä projektista aivan täysiä. Siv ehkä kysy jonnekkin spotille mukaan alkutalvesta, jonne Samuliki tuli mukaan testailemaan snoukkakuvausta. Meillä oli ihan saakelin hauskaa ja päätettiin alkaa kolmestaan työstämään Itä-Pasila meininkiä. Projektin luonne muotoutui siihen, että ei aiota todellakaan käyttää mitään vauhdinotto apuvälineitä eikä keikuta kuolemaa halveksuvilla kaiteilla. Lapio olkoon ainut aseemme ja teräksiset reidet työkalumme. Niistä snoukkaspoteista mitä oli aikoinaan katellu niin ei taidettu vetää yhtäkään. Koska Samuli oli kameran varressa haluttiin mahollisimman paljon vetää skedespotteja ja kuvaus hoituis pääasiassa fisulla ja sehän toimi. Tarkoitus oli pitää hauskaa ja tehdä jotakin todella helposti lähestyttävää verrattuna ison budjetin hommiin ja näyttää, että ei sitä kunnon pätkän kuvaamiseen tarvii muuta ku lapion ja intoa. Meininki oli hyvin skeittimäistä spoteilla pyöriskelyä lapio olalla ja jos joku spotti vähänkään värisi, nii ei muuta ku knölli lunta ja lauta jalkoihin. Harvaa spottia tarvitsi kovin paljoa raksaillakkaan. Kuitenki kaikki kävi päivätöissä, niin mitkään edellisyön tuntikausien raksailut ei paljo olis napostellu ja aikaa iltaisin ei kuitenkaan montaa tuntia aina ollut. Kaiken kaikkiaan projektia oli ihan sairaan hauska tehdä, meillä kolmella synkkas ihan hiton hyvin ja oltiin samalla aaltopituudella vetämisen kanssa. On siellä varmaan ihmiset kahtonu ku Pasilassa muutama tyyppi heiluu lapioiden ja snoukkien kanssa ja nauru raikaa pitkin betoniviidakkoo, että mitä huruporukkaa täällä nyt on. Jotenki välillä taantui jollekkin kuusvuotiaan tasolle siellä touhutessa ja mikäs sen parempaa ku räkättää ja syödä räkää. Tosi iso kädennosto kaikille vieraileville laskijoille jotka oli mukana projektissa ja toivat uutta intoa ja silmää spoteille. Toivottavasti joku innostuu pätkän myötä käymään vaikka sitä lähikadun kanttaria snoukkaamassa, meillä oli ainaki tosi hauskaa, kun ei tarvinnu joka spotilla pelätä henkensä edestä ku alkaa tuo keski-ikäki olla korkeahko tämmösiin hommiin, ainaki jonku mielestä varmasti. Loppuun vois sanoa tämmösen hulvattoman kaneetin vaikka että ei se koko vaan miten sitä käyttää. Go small and go home.”
Samuli Peurala
“Kun on kuvannut 20 vuotta skeittausta ympäri Helsinkiä, oli jotenkin erittäin piristävää tehdä vähän samaa läpi talvenkin. Ekana kuvauspäivänä oli reilu 20 pakkasta, enkä oikein vielä hahmottanut mihin olin lupautunut. Taisin luulla että se on yhden päivän homma ja sillä hyvä. Miskan ja Sivin into projektin tuottamiseen kuitenkin otti mut nopeasti täysin mukaansa. Meillä oli sääntönä, että kukaan ei saa pätkää kuvatessa pelätä kuolevansa. Tää video antoi mulle mahdollisuuden soveltaa skeittikuvauksessa opittuja juttuja melko suoraan lumilautailuun. Samalla sain pienen pintaraapaisun siitä, mitä lumilautakuvaus voi olla. Melko työlästä hommaa spottien suhteen ja välillä aika vaativissa olosuhteissa. Ja fisukuvaus, mitä hemmettiä! Skeittilauta voi toki lennellä kohti, mut siinä ei oo kantteja se on paljon kevyempi ja lyhyempi. Yks ehkä siisteimmistä asioista oli oppia edes hitusen hahmottamaan, miten eri spotit vaatii vauhtia ja miten se vauhdin saaminen oli välillä koko homman vaikein osuus. Siv, mä tarkotan tässä nyt just niitä 180-asteen vauhteja Velodromin ja Messukeskuksen välimaastossa. Onnistumisen tunteita ehti kertyä kameran takana lukuisia ja välillä yllätti, miten nopeasti temput saatiin onnistumaan. Muistan hyvin myös yhdet hinkkajaiset noin klo. 21:00-23:00 pakkasen alati kiristyessä. Juoksin noin kolmen yrityksen välein leikkikentän toiseen päätyyn ja sieltä takaisin kameralle, jotta pysyin edes hitusen lämpimänä. Eräällä reilillä koin myös sen hetken, kun aika ikään kuin pysähtyy. Ihan full Matrix. Mikko kaatui edessäni meritähdeksi, kun olin juoksemassa fisun kanssa perässä mäkeä alas. Olin varma, nyt ruhjon koko elopainollani vähintään selkärangan poikki tai vastaavaa. Siinä sitten matrixefektin lävähtäessä päälle, pystyin analyyttisesti huomaamaan, että voinkin astua lumilaudan ja jalkojen väliin ja jatkaa siitä seuraavalla loikalla Mikon yli. Tiedättekö sen tunteen jalkapohjissa, kun meinaat liukastua kylpyhuoneessa, mutta saatkin tasapainon takaisin. Mulla tulee se kutkuttelemaan tonne holvikaarien tietämille pelkästään muistellessa tuota.
Kuudelta Pasilassa on jättänyt muhun hyvin ristiriitaiset jäljet. Oon tosi ylpeä siitä, miten pystyin osallistumaan yhteiseen hauskanpitoon oman skeittivisioni kanssa ja samalla nyt useita kuukausia leffan julkaisun jälkeen siitä kirjoittaminen tuntuu jo aika kaukaiselta. En oo talven jälkeen oikein viihtynyt Itä-Pasilassa. Projekti oli niin intensiivistä spottimetsästystä, että se jotenkin heijastuu nyt skeittaamiseen samoilla kulmilla ja paikka tuntuu ikään kuin läpipelatulta. Täysin sama mulle kyllä kävi Tikarin kaupunginosavideoprojektinkin lokaatioiden kanssa, joten en ole tästä enää kovin huolissani. Siistiä, jos leffan kautta katsojatkin saa edes ripauksen niitä tunteita, mitä me levitettiin viime talvena pitkin Itä-Pasilan katuja.”
Siv Knudsen
“Mä en ihan tiedä, oliko Pennanen miettiny mua pidempäänkin tähän juttuun mukaan vai päätyikö se sattumalta pyytämään mua. Ekoista sessareista eteenpäin oli kuitenkin täysin selvää, että tätä mä haluan näiden tyyppien kanssa tehdä! Meillä oli aivan uskomattoman hauskaa. “Pasilassa ei pelota” tuli omaksi motoksi. Vaikka ehkä salaa pari kertaa vähän jännittikin. Oli jotenki todella siistiä vaan ottaa lapiot olalle ja kävellä ympäri Itä-Pasilaa ja kattoa, et hei ton mä voisin vetää. Sit vaan raksas ja veti. Oman luovuuden löytäminen ja sen pohjalta tekeminen, on todella palkitsevaa. Vauhdit oli, tietenkin, aivan hirvee ongelma aina, mutta milloinpa ne ei kaduilla olisi. Myös jotenkin älytöntä, miten niitä spotteja vaan löyty! Vieläkin jäi vaikka kuinka paljon spotteja, mitä haluttais käyä vetää ja etenki yks Penan reili jäi rajusti hampaankoloon..! Meiän meininki oli jotenki hullun rentoa ja vapautunutta, varmaan just siks, ettei kenenkään tarvinnu yhtään kuumottaa niitä spotteja, vaan niitä just oli ihan sairaan hauska vetää, ku ei tarvinnu pelätä. OKEI muutaman kerran saatoin tuskastua ku meni vauhtien takia hinkkaamiseksi. Kerran Samuli kuvas varmaan kolme tuntia multa yhtä maailman helpoimman näköstä juttua, kun oli vaan ihan super hankala saada vauhtia siihen. Spotit oli kuitenkin pääasiassa todella helposti lähestyttäviä ja pystyin omalle tasolle tekemään aika monipuolisesti eri temppuja just siks. Se teki tekemisestä tietenkin hullun palkitsevaa. Samulilla on jotenkin uskomaton silmä nähdä ihmisessä taitoja, mihin ne ei välttämättä itse vielä usko. Lempeällä kannustuksella (ja lahjonnalla) tuli monta uutta temppua itellä päälle. Jäi myös Pasilassa asuvista ihmisistä hauska kuva, jengi fiilisteli yllättävän paljon meidän touhuamista siellä. Samoin mulle kävi viidesti kotimatkalla, joko bussissa tai sporassa niin, et joku tuntematon tuli fiilistelemään, että “ai oot ollu laskee” ja alko jakamaan omia laskujuttujaan. Tollaset kohtaamiset vaan lämmittää mieltä. Päällimmäisenä syvä kiitollisuus, että sai olla tekemässä jotain näin hauskaa, toivottavasti se välittyy myös katsojille!”
Mikko Kempas
“En ole ikinä kuvannut ja vetänyt katureilejä tosissaan, joskus ihan 90-luvulla jotain hypitty paikallisessa puistossa, mutta ei mitään varsinaista spottien etsimistä ja raksaamista, joten piti nyt hoitaa tämäkin rasti alta pois vasta yli nelikymppisenä. Pasila-projektissa kivaa oli tosiaan se, että spotit ei ollut mitään tappavan isoja. Olen aina tykännyt värkätä laudan kanssa pieniä jibuja, joten tämä sopi hyvin. Katulaskeminen muistutti monesti (varsinkin ilman mitään lähtölavaa) enemmän ongelmaratkaisua kun parkkilaskemista. ”Miten saada vauhtia?” oli keskeisin kysymys, mutta siihen myös monesti löytyi vastaus. Yhdenkin matskun saaminen oli todella palkitsevaa, varsinkin jos kyseessä oli sellainen spotti minkä itse mietti ja kokeili ensimmäisenä. Tässä yksi sellainen on nosebonk sellaseen tuplatattiin. Sampo laittoi kuvan spotista, mutta sitä ei ollut vielä kukaan testannut niin vauhtien kanssa oli aluksi vähän ongelmia. Tiesin, että juttu on helppo kun vain saan vauhtia, mutta muutama eka yritys oli aivan kaameita kun vain törmäsin tolppaan. Tämäkin saatiin ratkaistua sitten vähän vauhdinottolinjaa ja speedpumppien muotoa muuttamalla, eikä vauhdinottokasaa oikeastaan tarvinnut raksata isommaksi. Oli valaisevaa tajuta miten speedbumppeja voi eri tavalla käyttää hyväksi, miten vaikea niitä on vetää vaikka switchinä ja miten ihan pienellä linjan muutoksella on valtava vaikutus vauhteihin. Mutta kun ajatus muuttui lopulta todeksi, oli siinä jotain todella hienoa, mitä ei rinteessä niin usein koe. Oikeastaan yhä vähemmän, mitä enemmän parkit muuttuvat aidatuiksi suorituspaikoiksi, mitkä eivät mahdollista uusia gäppejä ja välillä vähän normaalista laskulinjasta poikkeavia linjoja. Toivoisinkin että tällaista DIY-henkeä ja ongelmaratkaisua voisi soveltaa myös enemmän myös keskuksissa. Kiitos koko ryhmälle spoteista, raksauksista ja kuvauksista, oli todella hauskaa ja tuntui myös että tuli kehityttä laskijana ihan eri tavalla. Luulisin, että katuputken päällä liukumisen jälkeen rinnereilit ei jännitä enää niin paljon. Tällä hetkellä tuntuu, että ehkä ihan helpolla en ensi kaudella tule lähdettyä kadulle kolaamaan, mutta voi olla että syön sanani heti jos tulee riittävästi lunta. Oli myös siistä saada juniori mukaan katusessareille ja ”valmiiksikatetun” keskuslaskemisen sijaan nähdä hänet fiksaamassa omia spottejaan.”
Winter 2021 in Itä-Pasila.
Riders: Siv Knudsen, Miska Pennanen, Mikko Kempas, Samuli Peurala, Petri Kyllönen, Emil Kempas, Tommi Ollikainen
Filming/editing: Samuli Peurala
Additional Filming: Siv Knudsen, Tuukka Korhonen, Joonas Eloranta
.gif)