Tammikuusta toukokuuhun 2023 älypuhelimilla kuvattu lumilautaelokuva PohjatOn rakkaus on kolmen rovaniemeläisen lumilautailijan Eppu Puomisen, Saana Välikankaan ja Tiina Lindströmin DIY-projekti.
Elokuva kertoo laskijoiden henkilökohtaisesta suhteesta lumilautailuun ja sen kuvaamiseen. Se on kuvaus vapaapäivistä metsissä, vuorilla ja hiihtokeskuksissa. Ystävistä, fiiliksistä ja yhteisistä seikkailuista.
Elokuvan pohjana on rakkaus lumilautailuun. PohjatOn rakkaus.
Laskemassa: Saana Välikangas, Tiina Lindström, Eppu Puominen, Suvi Vuorimäki, Anna-Kaisa Pohjola, Maria Similä.
Tosi hyvä pätkä oli! Missä kaikkialla kävitte kuvailemassa, mikä oli paras mesta?
Tiina: Kiitos Mikko. Palautteesi lämmitti. Kuvailtiin suurin piirtein tammikuusta toukokuulle ja siihen mahtui yllättävän monta eri paikkaa. Leffaa on kuvattu kuitenkin Rukaa ja Ounasvaaraa lukuun ottamatta vain napapiirin pohjoispuolella eli Pyhä, Luosto, Ylläs, Levi, Pallas, Lyngen ja Tamok. Tosi vaikea sanoa parasta paikkaa. Kaikissa on se oma juttunsa. Hissioffareilla on se parasta se, että saa monta laskua ja yleensä ei tarvitse käyttää reppua. Sitten ne retkipäivät on ihan erilaisia. Siinä on ne maisemat, evästelyt ja yleensä saa tosi pitkiä laskuja, tosi monipuolisessa maastossa.
Eppu: Kiitos, mukava kuulla! Tiina paikat luettelikin jo. Paikat on aikalailla entuudestaan tuttuja, missä tullut viime vuosina laskettua paljon. Kuvailtiin hissiputikkaa, ja myös lähimäkiä jossa haikattiin. Mieleen jäi kyllä tuo Levin hissipäivä, kun olosuhteet vaan oli otolliset. Oltiin suunniteltu Pallakselle haikkipäivää, mutta lennosta vaihdettiin kun tietenki haluttiin koko rahan edestä. 🙂 Mutta alkukauden Lyngen oli myös ihana, sillon oli myös tosi odottavainen fiilis tulevaa talvea kohtaan.
Saana: Mulle parasta antia viime kaudella oli ehdottomasti reissu Tamokiin. Olin viimeksi käynyt Pohjois-Norjassa laudan kanssa 2000-luvun alussa joten välineet ja intressit ovat muuttuneet tosi paljon siitä. Lähdettiin Tamokkiin Henttosen Finlav1 lumiturvallisuuskurssille maaliskuussa. Oli kiva käydä toi kurssi just Norjassa, koska ajattelin että sieltä oppii just kyseistä maastoa (vs. kurssi Pyhällä jossa reitit takamaastossa on jo tutumpia). Mulle oli tosi iso merkitys oppia omatoimisempaa reittien suunnittelua ja ylipäätään liikkumista vuorilla. Toki tiedostan olevani ihan aloittelija ja ajattelen, että tää on sellainen aihe, mistä voi oppia koko ajan lisää. Jokainen päivä on erilainen takamaastossa. Ei voi luottaa, että joku mesta oli turvallinen eilen niin se olisi sitä tänään.
Tiina ainakin mainitsee tästä pätkässäkin mutta kauanko parkkilaskijoilla kesti ainakaan löytää splittauksen ilo? Oppiko suhtautumista laskemiseen hiljentämään heti vai ottiko tämä pidemmänkin prosessin, jossa joutuu käymään läpi useampaan kertaan sitä että päivään mahtuu mahdollisesti vain yksi lasku?
Saana: Mie innostuin itse asiassa splittailusta jo ennen kuin lähdin sillä laskemaan. Lainasin mun miehen ihan liian pitkää splittiä Ylläksen reissulla, meidän esikoinen kantorepussa ja hiihtelin metsissä. Mulle metsässä hiihtely ja retkeily ovat olleet tosi tärkeitä juttuja ja sit kun vapaalasku alkoi kiinnostaa niin se tuli vaan siihen talviretkeilyyn mukaan. Oon ollut aina hidas hiihtelijä ja nautin myös siitä matkasta. Silloin kun kavereilla on kiire tai parempi haikkikunto niin mulla loppuu nautinto siitä hommasta. Sillon kun mulla on omaa aikaa perhe-elämästä niin mulla ei oo mihinkään kiire. Jos kiipeän johonkin kauniiseen paikkaan niin haluan, että mulla on myös aikaa fiilistellä kaunista luontoa ympärillä eikä vaan hiettää!
Tiina: Itsellä se ylämäkeen kiipeäminen on se mikä siinä otti aikansa ja ottaa edelleen. Ja ehkä se lähestyminen on vieläkin ärsyttävämpää. Heh. Mutta en mä oikeastaan koskaan joutunut sitä työstää että siihen päivään sisältyy vain se yksi lasku. Toisinaan sitä arpoo että pitäiskö laskea vielä toinen mäki. Se vaatii tosi tarkan analyysin siitä mikä on oma ja laskukaverin fyysinen ja psyykkinen jaksamisen taso ja paljon on aikaa eli tuleeko esim. pimeää ja haittaako se jos tulee? Onko olosuhteet muuttuneet eli onko se toinen lasku vielä turvallinen. Mistä sen nousee ja laskee eli pitääkö tehdä kokonaan uusi reittisuunnitelma. Eli se ei ole sama asia kuin vetää se ”toisiksi vika” lasku parkissa. Koskaan ei vedetä vikaa laskua parkissa. Täähän on sellainen urbaani legenda, että jos nimeät sen vikan laskun niin loukkaannut. Tämä on aika absurdi ajatus jossain vuorella…
Eppu: No meni siinä hetki, että oppi nauttimaan ja myös tajus että kannattaa yrittää nauttia myös siitä ylösmenemisestä, muuten se mukava hetki menee nopeasti ohi. Aika usein on käyny aluksi niin, että ylös noustessa mietti että joo yks mäki riittää, mutta kun on hyvä lasku alla, sitä ei huomannukkaan kun oli vaihtanu jo takaisin nousumoodiin ja on innoissaan matkalla ylös kohti toista laskua. Oon alkujaan haikannu paljon lumikengillä, ni splitin helpotti myös nouseminen teki siitä huomattavasti helpompaa.
Tähän viitataan pätkässäkin, mutta tuntuiko että projekti antoi laskemiselle eri tavalla tarkoitusta vai olisitteko laskeneet samalla tavalla muutenkin? Tuntuuko joku lasku merkityksellisemmältä kun tietää että kamera on päällä?
Tiina: Mä en usko että olisin laskenut ihan samalla tavalla tai edes yhtä paljoa. Sen takia haluisinkin kuvailla tätä. Tiesin että tulisi vietyä omaa laskemista eteenpäin ja suunniteltua enemmän mitä haluaa laskea ja missä haluaa kehittyä. Ja oli siinä välillä se sama kuin parkissakin: halusi kiivetä sinne nyppylälle vielä uudelleen kun halusi jonkun tietyn klipin. Tosin ne ei aina kyllä onnistuneet ja toisin kuin parkissa, ei voi ihan loputtomiin hinkkailla. Se linja on tavallaan aika nopeesti laskettu myös puhki ja sitten se lumi tai maasto ei enää toimi siihen juttuun mitä halusi tehdä. Mutta jos isoa vuorta laski ja samalla kuvattiin, niin en mä siinä kyllä miettinyt yhtään että kamera on päällä. Se on vaan niin sairaan ainutlaatuista vielä itselleni, että on vaan euforiassa ja päässään huutaa jiihaata kun laskee. Me kuvattiin kuitenkin pääasiassa toisiamme…tai että ei ollut erikseen kuvaajaa, niin sitä tietty joutui miettiä. Mihin pysähdyn että saan Saanalta vielä jonkun järkevän klipin. Ja omat follow camit oli kyllä todella huojuvia, plus hanska linssissä ja kaikki nää klassiset. Sille ei sitten mitään voinut. Ei voinut kiivetä enää takaisin sitä 300metriä ja ottaa uusiksi.
Eppu: Luulen että määrällisesti olisin laskenut yhtä paljon kuvauksista riippumatta. Se kuvaaminen toi hauskan lisän laskemiseen, ja sai tavallaan moninkertasena ilon kun tuli kavereiden laskuja seurattua vuorollaan kameran takaa. Ja hauskahan se oli päivän jälkeen tai jo hissinousuilla käydä läpi mitä saatiin talteen. Jälkeen päin miettiny et ois voinu enemmän ite suunnitella mitä haluaa tuohon, mutta tästä oppii. Ja mulla tuli paljon laskettua ilman kameroitakin niin rinteissä kun rinteiden ulkopuolella.
Saana: Kyllä ne isompien linjojen laskeminen oli ihan tosi siistiä eikä niissä miettinyt kuvaamista, mutta on se tosi ihanaa, että niitä Norjan laskuja on kuvattu! Kiva fiilistellä niitä kotisohvaltakin.
Iskikö kuvausstressi tai ahneus jos joutuu pyörimään kotona kun on hyvät puuterit lähimäessä ja tietää, että sieltä saisi varmaan hyvän linjan pätkään
Eppu: No ei kuvauksen suhteen stressiä, mutta niitten mukavien laskujen suhteen kyllä, jos jostain syystä joutui hyvällä kelillä pysymään kotona. Kyllä aina ajatteli menevän laskemaan, ja toissijaisena se kuvaus. Ja hyvä fiilis siitä aina tuli kun oli saanut jotain päivän aikana talteen.
Saana: Kyllä sitä välillä tuli fomo, kun muut on reissussa ja ite lasten kanssa kotona. Mutta loppupeleissä tosi paljon pääsin reissuihin ja laskemaan vaikka hyvin hektistä arkea vietetäänkin. Myös puoliso käy omilla laskureissuilla niin ihan joka viikonkoppu ei voi olla mun vuoro mennä.
Tiina: Todella minimaalisesti itselleni iski. Jos vaikka vertaa siihen 2008 kuvattuu leffaan Shotguniin, joka on viimeisin projekti johon oon kuvannut, niin ei mitään sinne päinkään. Tossa ei ollut kuitenkaan yhtään rahaa kiinni, eikä juurikaan odotuksia. Mulle enemmän se puuteristressi tulee siitä, että haluan päästä laskemaan sitä hyvää lunta ja se kuvaaminen tulee toistaiseksi toissijaisena. Yritän kyllä pitää sen silleen jatkossakin. Toki me tehtiin Saanan kanssa yksi sellainen kuvausretki Rovaniemellä yhdelle vaaralle, jossa oli hyvät lumet ja kivoja muotoja ja odotukset oli todella korkealla sen kuvauspäivän suhteen. Sitten hiihdeltiin sinne toteamaan että tää on aivan liian loivaa ja ei vaan saada mitään järkevää täällä aikaiseksi. Ei se ärsyttänyt yhtään, että se missio meni pieleen. Enemmän siitäkin ajatteli, että tulipahan ulkoiltua ja pitää vissiin opetella lukemaan kartasta korkeuskäyriä paremmin.
Tämä oli kuvattu käsittääkseni kokonaan kännyköillä? Tuntuiko että se olisi rajoittanut jotenkin kuvaamista? Tuliko missään vaiheessa fiilis, että nyt otetaan isompaa kameraa mukaan ensi kerralla?
Tiina: Mun mielestä se itseasiassa ei rajoittanut yhtään vaan päinvastoin mahdollisti. Se kamera oli taskussa koko ajan ja välillä todella lennosta otti jotain klippejä kun sattui joku hyvä linja tai maisema kohdalle. Ainoa ongelma tuli siitä, että ei voinut tsuumailla. Laatu kärsi siitä liikaa. Meni muutama hyvä klippi sen takia pilalle. Sitä mietiettiin, että jatkossa pitää miettiä että kuvataan paremmalla resoluutiolla ja pitää vaan sitten siirtää heti jonnekin pilveen niitä klippejä että ei mee luuri tukkoon. Sitäkin pitää miettiä, että se puhelin on turvallisuusväline vapaalaskumaastossa. Ensisijaisesti sillä pitää voida hälyyttää apua, ei ottaa sitä klippiä videolle. Pitää mahdollisesti siis olla jopa kaksi puhelinta mukana.
Eppu: Koin myös että kännykkä on mahdollisimman matalan kynnyksen kuvaamista. Se on aina matkassa ja nykyään kamerat niissä on aika kehittyneitä. Tosin tuo tsuumailu koitui kohtaloksi isommilla mäillä, ja yhen reissun kuvaukset meni sen vuoksi hukkaan. Mutta tästä oppii. Ja se vaan siinä tulee huolehtia niin kuin Tiinakin mainitsi, että akku ei saa loppua kuvailujen vuoksi. Varavirta onkin hyvä olla aina matkassa senkin vuoksi.
Saana: Jotenkin tuntuu, että tähän vielä joku isompi kamera mukaan niin menis varmaan vaan fiilis siihen säätöön. Nyt kun se puhelin on aina taskussa niin helpottaa sitä kuvaamista. Vs. kun kuvattiin viimeksi laskuleffaa 2008 piti odottaa kuvaajaa paikalle kun ei sillon kännyköissä ollut tämmöisiä kameroita. Koen, että kännyköillä kuvaaminen lisää sponttaania kuvaamista, eikä lisää eforttia liikaa.
Nyt kun homma on purkissa onko päällimmäinen tunne että jes, nyt voi vaan laskea taas omaksi iloksi vai onko seuraava videoidea jo mielessä?
Saana: Kyllä mua ainakin puski toi kuvaaminen, että kyllä mielellään jatkan matskujen kuvailua. Tuleeko sit leffa taas ens vuonna vai millon niin se jääköön nähtäväksi. Mulle tämmöinen ulkoilmaelämän dokumentointi on luontaista ja tykkään jakaa sitä muutenkin Instagrammissa. Kuitenkin koen tämän laskuleffan ihan eri jutuksi kuin some. Tää on jotenkin pysyvämpää ja hitaampaa kuin nopeatempoisempi sosiaalinen media.
Tiina: Mulla ei ole mitenkään selkeänä mielessä seuraava video. Selkeämpänä on mielessä se, että haluaa kuvailla lisää. Ja ehkä vähän sekin, minkälaisia juttuja haluis kuvailla enemmän. Mutta jos niistä sitten syntyy jotain uutta kokonaisuutta vuodessa-kahdessa, niin mikä ettei! Viime vuonnakin se syntyi silleen, että laski omaksi ilokseen ja dokumentoi sitä. Sen jos sais pidettyä.
Eppu: Nyt on hyvä fiilis siitä, että saatiin video pakettiin. Ja mulla on pakko tässä kiittää Saanaa ja Tiinaa, kuinka ne syksyllä sai laitettua editoinnin vauhtiin ja piti aikatauluista kiinni. Jatkoa ajatellen muutamia juttuja on mielessä, mitä haluaisin saada kuvattua, mutta ei oo mitään aikatauluja. Ja tärkein se nauttiminen ja niiden mukavien laskujen tallentaminen.
Tiina sanoi, että videon näyttäminen isolle yleisölle jännittää, onko videon tekemiseen yleisesti mielestänne liian suuri kynnys? Kannattaako kaikkien vain tarttua ”härkää sarvista” vaikka tuntuu,
että taso ei yllä youtuben ammattilaislaskijoiden tasolle?
Saana: En kyl ees tiiä mikä tässä eniten jännittää. Kun toisaalta ei edes muiden reaktiot tai palaute, koska eniten tätä kuitenkin tekee itselleen. Oppimatkalla vapaalaskun suhteen. Ite on tämmöinen sosiaalisten tilanteiden jännittäjä, että kai tää menee johonkin häpeälaariin ja vanhoihin opittuihin juttuihin kun omasta tekemisestä on ollut niin kriittinen. Ihanaa olla keski-ikäinen ja ei enää niin paljoa välitä mitä muut ajattelee tai sanoo.
Tiina: Ehkä on hyvä tunnistaa, että mikä itseä siinä jännittää. Osa asioista tulee siitä lumilautakulttuurista ja osa voi olla henkilökohtaisia juttuja. Ja itseä auttoi se että ajatteli että se ei ole niin vakavaa. Testaa vaan ja ei haittaa vaikka menisi pieleen. Jos vaatimustaso on heti alussa tosi korkealla, niin se kuvausprojekti voi olla tosi ahdistavakin kokemus. Sitähän ei varmaankaan kukaan haluaisi. Eli ei muuta kuin kokeilemaan! Usein sitä yllättyy mihin kaikkeen sitä pystyy!
Eppu: Kyllä muakin tää julkaiseminen jännittää. Samoja ajatuksia kuin Tiinalla, tärkeä tunnistaa se, että mikä sitä jännitystä aiheuttaa. Mutta kannustan kyllä muitakin kuvaileen.
Mitä odotuksia tältä tulevalta kaudelta?
Eppu: Mukavia laskureissuja ja laskemista niin perheen kuin kavereiden kans. Ne reissut kokonaisuudessaan ja toki mukavien laskujen kuvaamista, niinku tähän asti on tehny. On muutamia laskureissuja sovittuna Suomen tuntureille, Norjaan. Mulla on pitkään ollu haaveena päästä lumisurffilla laskemaan Norjaan joku pidempi mäki. Jospa nyt sattuis otolliset kelit.
Saana: Tulevalta kaudelta odotan vaan paljon ja hyviä mäkipäiviä. Pehmeän lumen lisäksi ois huippu päästä laskemaan hyvää paippia!
Tiina: Jostain syystä nyt ei ole vielä mitään älytöntä mäkistressiä. Ehkä se on hyväkin asia. Odotan että pääsen oppimaan lisää reitin suunnittelusta ja maaston analysoinnista ja sään speksaamisesta. Myös jos vähitellen saisi tuotua sitä freestyle-laskemista myös sinne metsään… tai se on pienimuotoisena haaveena, mutta en ota siitä paineita. Oon myös aika vanha jo, eli lienee myös järkevää kuunnella kehoaan sen suhteen. Mua ei kuitenkaan kiinnosta mitkään vaaralliset ja vaikeat maastot. Haen helppoa olosuhdetta, jossa uskaltasi laskea vähän rohkeammin. Kuvaamista sellaisissa rajoissa että se ei ala määritellä liikaa sitä laskemista. Ystävät/perhe, hyvät maisemat, mäen jälkeen kylmä juoma ja hyvä ruoka. Ja ehdottomasti sinne paipille Saanan kanssa. Siinäpä se!
Teksti: Mikko Kempas
.gif)