Okei, ollaanpa heti alkuun rehellisiä. En ole ikinä tuntenut hirveästi vetoa ”earn your turns” –laskemista kohtaan. Kun olen mennyt laskemaan, olen tykännyt siitä että saan laskea paljon ja arvostan etelän pieniä keskuksia, joissa saa paljon toistoja puuduttavien siirtymien ja tuolihissimatkojen sijaan. Tykkään parkeista ja haikkaamiseni on rajoittunut lähinnä suljetun keskuksen tai rinnereilien haikkaamiseen ja puuterit dumpin jälkeiseen rinteen reunojen ajeluun. En ole ikinä kiivennyt vuorelle. Näistä lähtökohdista valmiuteni vapaalaskuun vastaa iästäni huolimatta keskiverron parikymppisen parkkirotan valmiuksia.
No, Pyhältä kävi kutsu päästä kokeilemaan paikan vapaalaskumahdollisuuksia Original Freek’end viikonlopun yhteydessä niin olihan sitä kumminkin matkaan lähdettävä, ikäkin edellyttää jo sitä, että reilit vähemmälle ja takamaastot enemmälle. Matkaseurakseni tuli onneksi Euroopassa ja Japanissa ohjattuihin vapaalaskureissuihin tutustunut Samuli Peurala, joka lähti samalla tekemään juttua vapaalaskukisoista. (Lue juttu TÄSTÄ)
En ollut koskaan käynyt Pyhällä ja paikka kyllä kiinnosti mielikuvien perusteella. Ulkoilu ja maisemat ovat nykyään lähempänä sydäntä kun loputon rillumarei ja after ski, joten Pyhän tunnelma kiehtoi.
Saavuimme paikalle torstai-iltana, jolloin ehdimme vähän ajelemaan lähimetsiä, mutta varsinainen toiminta alkoi vasta perjantai-aamuna osana Free´kend-ohjelmaa. Osallistuimme metsälasku-sessareille, jota veti telluguru Jani Johansson. Janin avustuksella tutustuimme hisseiltä vedettäviin lähioffareihin ja kokeneemman avustuksella lähimaasto tulikin nopeasti tutummaksi ja tuulen pieksemältä tunturilta löytyikin ihan koskematonta puuteria kun tiesi mistä etsiä.
Olosuhteet vierailullemme eivät olleet parhaasta päästä. Isompaa dumppia ei ollut tullut hetkeen. Tunturin laet olivat tuulen tuivertamia ja metsälumi oli melko ajettua tai korpuksi sulanutta ja jäätynyttä. Tästä huolimatta rinteen ulkopuolisen laskun tunnelmaan ja kohtalaiseen metsälumeen pääsi tutustumaan kun tiesi mistä etsiä. Pyhän hyviin puoliin kuuluukin vaihtelevat maastotyypit ja lähes jokaiseen ilmansuuntaan laskevat rinteet. Kun toisella puolella oli huonoa, saattoi toisella puolella olla taas parempaa lunta.
Rinteiden ulkopuolella laskemisen erilaiset muodot tulivat nopeasti tutuksi sillä tarjolla oli loivaa metsää, jyrkkää metsää, aukeaa kenttää, droppeja ja todella jyrkkää kurua. Pyhän maasto on vaihteleva ja monipuolinen ja sieltä löytyy tekemistä kaikentasoisille laskijoille.
Janin opastuksen ansiosta opimme nopeasti hyödyntämään Pyhän huoltoreittejä, jotka tekevät Pyhällä offareiden laskemisesta hyvin helppoa. Tunturilla on käytännössä mahdoton eksyä ja muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kovin pahaan paikkaan ei itseään onnistu laskemaan. Melkein kaikkialta pääsi huoltoreittejä tai polkuja pitkin pois. Hissiltä saikin n. 5-10 minuutin haikkauksella takaisin lähes koskemattomia metsälaskuja.
Tutustuminen alueisiin
Jackson. Pyhän offarialueista kuuluisin, eli Jackson, oli meidän vierailumme aikaan huonolla lumella, mutta alueen potentiaalin tajusi parin kokeilulaskun perusteella hyvin. Ylhäältä avointa kenttää ja alempaa jyrkähköä, mutta harvaa metsää. Hyvällä lumella varmasti loistava paikka metsälaskuun.
Aittakuru. Tunnetaan myös nimellä Aittokuru, mikä on alkuperäinen nimi. Pyhän konkareilta saat pahaa silmää jos puhut Aittakurusta, mutta samasta paikasta on kyse. Free´kend-kisojen vapaalaskuosuuden kisapaikka on jyrkkä kuru, jonka pohjalta on helppo haikki takaisin pohjoisrinteen hisseille. Jyrkkää seinää ja miehisiä droppeja pitkillä alastuloilla. Paikka oli melko laskettu, mutta varjo oli pitänyt huolen siitä, että lumi ei ollut ihan korppua vaan lasketullakin rinteellä pääsi jyrkän seinän laskemisen tunnelmaan ja alkoi ymmärtämään mistä vuoren seinillä kuvatuissa vapaalaskupätkissä on todella kysymys. Ensimmäinen reaktioni ylhäällä oli että ”en ole laskemassa”, mutta niin sieltä vielä viikonlopun aikana tultiin alas, ihan käännöksien kanssa. Dropit jäi vielä seuraavaan kertaan. Jyrkkään tottui yllättävän nopeasti ja onnistuminen käännöksissä palkitsi. Kisoissa kyllä piti nostaa hattua sekä lauta- että suksimiesten linjoille. Kallioiden kautta puikkelehtiminen oli ylhäältä katsottuna todella pahan näköistä. Kisalinjojen vaikeus on lähes mahdoton saada välittymään kuvissa ja videoissa, eikä homma kurun pohjalta näytä puoliksikaan niin pahalta kuin itse rinteessä ollessa.
Saunakuru. Leikkipaikka, jossa vietimme ehkä eniten aikaa. Täällä ei ole niinkään laskettavaa, mutta enemmän kikkailtavaa. Saunakurun toiselta puolelta, ns. Perseestä löytyy enemmän kumpareista hankalaa laskettavaa kohti huoltoreittiä. Kiitokset valokuvaajille Simo Vilhunen ja Teemu Kuisma spotteihin tutustuttamisesta ja hyvistä sessareista tämän suhteen. Kuru, josta löytyy helppoja ja vaikeampia droppeja kurun pohjalle, sekä mahdollisuuksia myös rakentaa kaikenlaista. Teimme mm. Pienen luonnonkornerin pienellä vaivalla. Voisin kuvitella myös että tämä toimisi suojalumella loistavasti enemmän freestyle-painotteiseen laskemiseen, jossa voisi lapiolla fiksailla erilaista hyppyriä pitkin kurun seiniä.
Pohjoisrinteet. Metsälaskua suoraan ankkurilta. Metsät oli melko ajettu, mutta lasku oli silti hauskaa ja täältä löytyi paljon kantoja ja kumpuja, mistä pystyi kikkailemaan. Ehkä aloittelijaystävällisin alue. Ylhäältä hisseiltä aluksi suunta vasempaan ja sitten metsässä takaisin oikealle kohti huoltoreittiä. Muuten ongelmaton, mutta jos laskee liikaa vasempaan ja missaa huoltoreitin niin kannattaa varautua rämpimiseen syvässä lumessa.
Kakkonen. Kun kisat oli käyty niin sunnuntaina päästiin sitten itse asiaan. Kaikki ylhäällä olevat alueet olivat saavutettavissa hisseillä, mutta nyt päätimme lähteä katsomaan miltä ihan virallinen vapaalasku eli nousu kakkoselle näyttäisi. Kakkonen eli Iso Hattu on Pyhän laskettelukeskuksen viereinen huippu, joka näkyy Pyhän laelta. Näiden kahden tunturin väliin jää tunnettu matkailunähtävyys Isokuru, joka on Lapinkin mittapuulla ainutlaatuinen vanha ja jyrkkä kuru. Suositeltava retkeilynähtävyys ihan ilman lautojakin. Ison Kurun seinämät ovat luontoarvojen ja lumivyöryriskin takia kiellettyä laskualuetta ja haikkausreitti lähtee helpoiten Iso-hatun pohjoispäästä Karhunjuomalammelta. Päätimme laskea ankkurihissien yläasemalta pohjoisrinteistä sivuun kohti Karhunjuomalampea ja tutkia siellä tilannetta. Yläasemalla on kyltin yhdeydessä myös mahdollisuus testata piipparin toimivuus. Tässä kohtaa reitti kannattaa tarkistaa pari kertaa kartasta, sillä mahdollisuus laskea harhaan on olemassa.
Huippu näytti mielestäni kaukaiselta ja laskemisen väsyttämät polvet eivät pitäneet haikkausta välttämättä hyvänä ideana. Lasku luoteeseen, pohjalle kohti kävelyreittiä oli jo varsin hauska ja hyvällä lumella varmasti laskemisen arvoinen. Pohjalla päätimme lähteä vaan kiipeämään ja katsoa mihin saakka rahkeet riittää. Lumitilanne oli mitä oli, joten puolet haikista oli kovaa jäätä. Alkuun päästyä oli hommaa kumminkin vain jatkettava, eikä kääntyminen käynyt mielessäkään. N. 1,5h tuntia myöhemmin olimme huipulla ja tuntuu että olin ymmärtänyt vapaalaskusta jotain olennaista. Olin aina ajatellut, että nousu olisi välttämätön paha ja liian suuri duuni suhteessa siihen että lasku alas kestäisi muutaman minuutin, mutta matkalla käsitin, kuinka haikkaus on jo oikeastaan osa laskua. Vaikea selittää, mutta nautin noususta yhtä paljon kuin itse laskusta. Näkymät laelta olivat hienot ja tunturijonon seuraavat huiput, missä Autti on kuvannut Rodeon printin jutussa olleita mestoja olivat huipulta jo näkyvissä. Pidemällä maisemissa näkyi hienoja kuruja ja muotoja. Päiväretkellä nämäkin olisivat olleet suhteellisen helposti saavutettavissa. Vedimme kumminkin toista reunaa alas kohti retkeilyreittiä ja löysimme metsiköstä hyvän pätkän ihan kunnon puuteria. Retkeilyreitiltä portaat ylös Jacksonin nuotiopaikalle ja olimme Jacksonin alla menevällä reitillä, joka kuljetti meidät kätevästi takaisin hotellille. Kaikenkaikkiaan lepotaukoinen kaikkineen homma otti n. 3 tuntia, mutta tarjosi jo rinnelaskua todellisemman kuvan vapaalaskun maailman haikkeineen kaikkineen. Ja pakko myöntää, että tunteeseen jäi heti koukkuun ja ajatus harhaili heti kohti kauempana sijaitsevia huippuja ja mahdollista Tamokin reissua. Vapaalaskun ja nousun tunnetta on vaikea pullottaa ja antaa eteenpäin. Siinä on viehätystä, jonka jälkeen parkissa oleminen tuntui kieltämättä hiukan vaisulta. Tuntui, että se ”oikean” lumilautailun ydin tosiaan sijaitsee koskemattomassa lumessa ja huipulle kiipeämisessä. Suosittelen kokeilemaan.
Laskeminen
Olen aina tykännyt myös laskea, eikä laskemiseni ole koskaan ollut vain suoraan lipumista kohti reiliä. Kuvittelin olevani suht sinut erilaisen lumen kanssa ja erilaisilla jyrkkyyksillä. Olin kyllä väärässä. Alkuun rinteiden ulkopuolinen lasku tuntui todella hataralta, mutta kehitys siinä oli myös nopeaa. Metsälasku oli kyllä tuttua hommaa valmiita reittejä pitkin, mutta kun jäljet katosivat oli aluksi todella vaikea hahmottaa linjoja ja tajusin että en osaa ennakoida laskussani tarpeeksi mistä pitää mennä. Kaikenkaikkiaan kokeneempien avustuksella näki nopeasti mikä on mahdollista, mistä voi mennä ja kehitys oli nopeampaa. Kalliodropitkin alkoivat sujua vaikka edelliset isommat dropit ajoittuvatkin Alhovuoren kulta-aikoihin. Ennen kaikkea ei mennyt kauaa kun ymmärsin vapaalaskussa olevan löytämisen ilon. Pienikin onnistuminen siinä miten itse löydetty luonnonmuoto muuttui toimivaksi spotiksi oli todella palkitsevaa. Samalla tajusin sen mikä itselle monesti parkkilaskusta puuttuu. Parkit ovat täynnä suoria linjoja ja turva-aitoja, jolloin kaikenlaiselle luovuudelle parkin käytössä on monesti jäljellä yhä vähemmän tilaa. Parkit ovat kisalaskemiseen standardsoituja ratoja, jossa on hyvä treenata temppuja, mutta ne eivät jätä tilaa luovuudelle linjojen keksimisessä ja löytämisessä. Nykyajan videopätkiä katsoessa tuntuu, että tämä puoli kiinnostaa yhä useampia laskijoita teknisemmän kehityksen sijaan. Kaikki kunnia kisalaskijoille ja heille, jotka vievät lajia teknisellä saralla eteenpäin, mutta toivoisin myös että löytämisen ilo ja luovuus linjoissa olisivat yhä enemmän puolia mitä huomioidaan parkkisuunnitteluissa. Itsestäni tuntui että pitkä viikonloppu Pyhällä palautti iloani laskemiseen enemmän kuin 10 päivää parkissa ja samalla paransi laskemiseni monipuolisuutta huomattavasti.
Lopputulos
Mitä tästä jäi käteen ja sujahtaako ensi kaudella splitti alle? Kieltämättä houkutus varailla ensi kaudelle haikkausreissua on suuri. Pyhästä jäi lähtemätön vaikutus, myös keskuksena. Ymmärrän, mitä kuuluisa Pyhän henki tarkoittaa. Jos ulkoilu ja luonnon rauha kiinnostaa enemmän kuin rillumarei ja afterski on Pyhä ainutlaatuinen keskus Suomen leveyspiireillä, johon tulen varmasti palaamaan.
Nuoremmille suosittelen kokeilemaan Pyhää ja/tai vapaalaskua aikaisemmin kuin minä. Vaikka asiasta ei innostuisikaan loputtomiin niin viikkokin parkin ulkopuolella Pyhän maastoissa parantaa sinua laskijana huomattavasti, tämä on lupaus.
Tutustu Vapaalaskuun Pyhällä tarkemmin TÄSTÄ
Teksti: Mikko Kempas
Kuvat: Mikko Kempas & Samuli Peurala
.gif)