Vans Hi-Standard series on Vansin järjestämä kisakiertue, joka koostuu neljästätoista erillisestä tapahtumasta ympäri maailmaa. Kisa konsepti on uniikki, tuomarit arvostavat vain tyyliä, eikä yli 720 asteen spinejä sallita. Jaossa on iso tukku käteistä, joista tuomarit jakavat mielivaltaisesti viiden dollarin seteleitä ländätyistä tempuista. Osallistuminen skaboihin on ilmaista ja siihen kuuluu hissilippu sekä pieni lounas. Osallistuminen on siis tehty laskijoille erittäin helpoksi.
Lukiessani ensi kertaa Vansin Standard Seriesista, olin heti vaikuttunut. Mielestäni tämä konsepti on tärkeä suuntaus lumilautailulle, ajattelen, että on hyvä ottaa hieman takapakkia ja keskittyä tyyliin sekä yksinkertasiin nautintoihin lajissa. Suurin osa Vans Hi-Standard series tapahtumista käydään Amerikassa, mutta käydäämpä mittelöt Kiinassa ja Koreassa, sekä euroopan mantereella Sveitsissä ja Ranskassa. Yksi kisakiertueen kolmesta pysäkistä Kanadassa sattui sopivasti lähistölleni Mt. Seymourille (http://www.mountseymour.com/ ), joka on muutenkin yksi suosikki paikoistani laskea Kanadassa. Halusin siis ehdottomasti päästä näkemään, millaista meininkiä oli tarjolla ja kisaamaan mukaan. Kohtalolla oli kuitenkin erilaiset suunnitelmat.
Olimme olleet viikon verran reissun päällä ja minun oli tarkoitus saada autokyyti Vancouveriin, jossa Mt. Seymour sijaitsee, mutta se peruuntui. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi ottaa kallis kahdeksan tuntia kestävä bussi, joka olisi perillä kisoja edeltävänä iltana. Enkä siis tietenkään ollut pakannut aivan ergonomia suositusten mukaisesti, bussi matkailua varten. Kun pääsin bussiasemalle kahden lumilaudan, skeitin, repun ja ikeakassin kanssa, kertoo elämäänsä kyllästynyt virkailija bussin olevan täynnä. Hän kuitenkin myi minulle lipun ja vakuutti, että joku varmasti jättää tulematta, ja voisin neuvotella kuskin kanssa, jotta pääsisin kyytiin. Luonnollisesti kuski oli asiasta eri mieltä, ja jäin asemalle. Seuraava bussi tulisi heti kuuden tunnin kuluttua. Tässä kohtaa dumppasi valtoimenaan lunta, ja tästäkin syystä harmitti melkolailla olla lähdössä Revelstokesta, joka on omanlaisensa vapaalaskun mekka.
Odotellessani bussia, valtatiet molempiin suuntiin suljettiin lumivyöry räjäytysten vuoksi, ja epätietoisuus ja epätoivo alkoivat kalvaa mieltä odotellessa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, bussi saapui asemalle. Kuunneltuani kuskin moitteet pakkaamistavoistani, huokaisin helpotuksesta päästessämme liikkeelle, vain voidaksemme pysähtyä pian odottamaan valtateiden aukeamista uudelleen. Yön yli kestänyt bussimatka mutkaisella ja liukkaalla vuoristotiellä, japanilaisen teinin nuokkuessa puoliksi sylissäni, ei aivan ollut mieluisin tapa taittaa matkaa. Lopulta olin Vancouverissa kisa-aamuna kello kuusi, 18 tuntia siitä, kun olin mennyt ensimmäisen kerran bussiasemalle tarkoituksenani lähteä. Kaveriani, jonka piti olla minua vastassa, ei tietenkään asemalla näkynyt ja akkua minulla oli puhelimessa jäljellä 5%. Toimivaa wifiä facebook puhelun soittamiseen meinannut millään löytyä, koska kaverin puhelinnumeroa ei minulla luonnollisestikaan ollut. Tässä kohtaa teki mieli ottaa itkien taksi kotiin ja luovuttaa. Mutta niinkuin aina, asioilla on tapana järjestyä ja sain kaverini kiinni. Kerkesin käydä nukkumassa reilun tunnin tämän sohvalla, ennenkuin oli aika suunnata ylös kohti Mt. Seymouria kisoihin. Olo oli raju. Päästyämme perille, Vansin, varmaankin mallitoimistosta napattu kaunotar, ilmoittaa minun olevan 15min myöhässä rekisteröitymisestä, eikä minun annettu enää osallistua.
Ne nelisenkymmentä muuta laskijaa, jotka olivat osanneet tulla ajoissa paikalle, tai älynneet ilmottautua ennakkoon, aloittelivat hyppyjamien lämmittelyjä. Kisat alkoivat hyndä jameilla, jossa valittavana oli kolme erikokoista nokkaa. Sessari muotoinen laskeminen tapahtui kahdessa eri heatissa, alle 16-vuotiaissa ja siitä vanhemmissa. Käteistä rahaa oli yhteensä jaossa 2000 Kanadan dollarin edestä (n. 1400euroa), joista tuomarit jakoivat jokaisesta ländätystä tempusta viiden dollarin setelin.
Kuten lajiin kuuluu, kelin armoilla mentiin ja keli oli aivan sanoinkuvailemattoman karmea. Vettä tuli välillä aivan vaakatasossa, tietenkin juuri vauhdinoton vastaisesti. Lämpötila liikkui nollan paikkeilla ja rajusta tuulesta johtuen, kova sade muuttui ajoittain hyvin pisteliääksi jäätihkuksi. Koska tämä ei ollut vielä riittävä haaste, matalapaine roikotti usvaiset pilvet niin, että lähdöstä oli ajoittain hankala nähdä hyndälle saakka. Lähtöteltta oli ratketa liitoksistaan tuulessa ja laskijat yrittivät vetää vauhtia toisilleen vastatuuleen, jotta hyndistä pääsisi ilmaan. Näissä olosuhteissa jengi kuitenkin pystyi tyylittelemään huikeita suorituksia, joskin myös useat karmeat pannut tuli todistetuksi vauhdin puutteesta johtuen. Onneksi parhaat pannut palkittiin, ja tuomareilla oli ainakin vara, mistä valita…
Vaikka olosuhteet olivat yhdet haastavimmista, mitä kuvitella saattaa, nähtiin sessareiden aikana todella tyylikkäitä suorituksia. Tapahtuma, jossa tyyli oli ainoa tapa vakuuttaa tuomarit, laittoi laskijat todella bounailemaan temppujaan. Takajalka suoraksi bounattuja frontti kolmosia Stale Fishilla, valtavia bs1 Mellakalla ja rauhallisia bs vitosia Indylla kelpasi katsella. Rohkeimmat lähtivät vastatuuleen yhden jalan varassa ja nähtiin kisassa paljon erilaisia shifty variaatioitakin. Toki jokainen voi itse päättää, onko iso bs satanen siistimpi kahdella shiftylla vai ilman. Todistin myös yhden siisteimmistä näkemistäni Method pretseleistä, josta yllätyin kovasti.
Noah Eccles https://www.instagram.com/
Aamupäivän hyppyjamit saatiin sään sallimissa rajoissa käytyä läpi. Lounastauolla Vans tarjoili teltastaan värikkäitä muroja ja vohveleita. Vegaanista vaihtoehtoa ei ollut. Halukkaille oli myös tarjolla paljon erilaista ilmaista Vans krääsää ja tunkua teltan edustalla riitti. Tuulen edelleen yltyessä, oli järjestäjien pakko tehdä muutoksia päivän aikatauluun. Laskijat olivat tässä kohtaa poikkeuksetta läpimärkiä ja lounastauon aikana kylmä alkoi hiipiä luihin ja ytimiin.
Lounaan jälkeen päätettiin pitää kaikkien laskijoiden yhteinen reili heatti, jossa kaikki saivat vapaasti sessata puolen tunnin ajan. Laskettavana oli kahdesta erillisestä jöötistä tehty iso flat down, pole jam, perus hänkkä ja perushänkkään pystyi gabittamaan hieman sivusta olevasta erillisestä polesta. Kuten kisoissa on tapana, jengi laittoi parastaan ja ajan hengen mukaisesti, reililaskemisen taso oli raju. Regun bs puolella oleva sivu pole hänkkään oli jännittävä ratkaisu ja siitä saatiinkin nähdä melko kuumottavia yrityksiä, yksi siisteimpiä oli kuitenkin rauhallinen ja iso gabi frontti bluntti feikkiin. Mieleen painui myös omien linjojensa anonyymiksi jäänyt sankari, joka kävi tekemässä hand plantteja flat down jöötin sivuihin. Se viihdytti.
Vans tarjosi myös työpajan, jossa sai suunnitella omannäköisensä Vanssit. Hieman epäselväksi jäi, saivatko kaikki halukkaat näin tehdä, mutta ainakin Jill MacDonald taiteili itselleen tällaiset. (https://www.instagram.com/
Put it in the bowl jengin (https://www.instagram.com/
Puolen tunnin kuluttua tuomarit vihelsivät pelin poikki, vaikka tuntui, että laskijoissa olisi vielä virtaa riittänyt. Jokainen paikallaolija oli läpimärkä, ja ne jotka eivät olleet lämpimikseen haikanneet reilejä, olivat todella kylmissään. Itse yritin ottaa paikalla muutamia kuvia, ja laskijoiden nimiä ylös, eivätkä sormeni ole olleet koskaan niin jäässä, kuin tuolloin. Kisojen loputtua juoksimme autoon ja kirjaimellisesti hytisimme koko matkan kämpille. Seuraavat kolme päivää makasin peiton alla saakelin kipeänä. Vans Hi-standard series, ajatuksen tasolla todella hyvä, toteutukseen jäi omalta osalta parantamisen varaa. Ne jotka olivat laskemassa mukana, tuntuivat todella viihtyvän ja set upit olivat kyllä viimeisen päälle, vaikka keli niiden laskemisesta saakelin hankalaa tekikin. Stoked but soaked.
Teksti ja kuvat: Siv Knudsen
.gif)