Snackbreak - Uusi vuosi, vanhat vitsit

Vuoden 2017 ensimmäisenä iltana autollinen Snackbreakin laskijoita lipui Trans Canada Higway 1:ltä Revelstoken kylään. Päivämäärään liittyvistä traditioista johtuen muut seurueemme jäsenet olivat hieman huonovointisia, joten minä olin Johan Rosenin jykevän Chevyn Pick-upin ratissa. Neljän tunnin ajomatka Sun Peaksista oli kulunut mukavasti krapulaisaessa seurassa kahvia hörppien (okei, Jesse taisi juoda kaljaa) ja poikamiesosastomme edellisillan huonohkoa naismenestystä spekuttaen. No, parempi onni ensi kerralla.

Nettiin - Tommi tailgrab — Voitin Whistlerissä jostain reilikisoista Gopron. Pakkohan sitä oli kokeilla putskupäivän sattuessa kohdille Revelstokessa. Seurauksena näytin paljon normaalia urpommalta ja täytin muistikortin varpaillani. Oppia ikä kaikki. Tailgrabin bounaus sujui ylimääräisestä painolastista huolimatta.

Heitimme Andy Jamesin suoraan bussiasemalle jatkamaan matkaansa kohti Calgaryn katuspotteja, miesparka kun ei puuterin päälle paljon ymmärrä. Iltaohjelma jatkui, kun Johan muutti uuteen asuntoonsa Revelstokessa (jos koko omaisuus mahtuu pick-upin lavalle, on muuttokin aika kivuton prosessi), ja minä ja Jesse Denham-Greer löimme viisaat päämme yhteen ja aloimme etsiä itsellemme majapaikkaa seuraavaksi kahdeksi viikoksi. Monen viikon matkustaminen ja lattioilla nukkuminen alkoi tulla tässä vaiheessa korvista ulos, joten olimme valmiita maksamaan muutaman dollarin pehmeästä sängystä.

nettiin - tommi indy tailbone — Muinainen egyptiläinen indy tailbone.

Pohjalta on hyvä ponnistaa. Revelstokessa tuo kyseinen pohjakosketus on The Old Frontier Motel. Majatalo on kylän halvin majoitusvaihto – ja ihan syystä. Kahdeksankymmentäluvulta haiskahtava rakennuskompleksi on hutaistu pystyyn Kamloopsin ja Calgaryn välisen maantien varteen huoltoaseman takapihalle. Huoneet ovat pieniä ja kosteita (etenkin täytettynä kahden ukon haisevilla laskukamoilla) ja tunnelma, no, ankea. Varasimme kuitenkin murjun kolmeksi yöksi. Siivouksen tasoon liittyvien muotoseikkojen ja Jessen vakuuttavan Loukkaantunut asiakas -roolihahmon myötävaikutuksella saimme neljännen yön ilmaiseksi. Kiitos ja anteeksi.

Revelstoke on paikka, jossa väkeä tulee ja menee, mutta ennen kaikkea tulee. Kausityöntekijöitä valuu kylään sieltä täältä pitkin syksyä. Monella on ajatuksena viettää muutama rento kuukausi vuorilla ja lähteä sitten jatkaa elämäänsä ties missä. Harva enää lähtee kevään tultua. Paikassa on jotain mystistä, joka saa ihmiset jäämään. Ehkä se on alueen uskomattoman hyvä lumi. Ehkä monipuolinen vuori. Ehkä hidastempoinen hippikylän rauha, joka laakson ylle on laskeutunut. Ihmiset ovat avoimia, onnellisia ja aidosti nauttivat elämästään. Kiire tuntuu jääneen vuoristosolien toiselle puolelle.

Puska- ja muista radioista oli kuulunut huhua, että Revelstokessa oli lunta metreittäin. Somekanavissa oli näkynyt edellisen kahden viikon mittaan laskuhimoja nostattavaa todistusaineistoa paikallisista nenää myöten British Columbian matkailun tunnetuimmassa myyntivaltissa. Olimme innoissamme paluusta pehmeämmän lumen pariin Kamloopsin kaduilla vietetyn viikon jälkeen.

Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut onni aivan myötä. Raju tuuli oli tuivertanut kaiken lumen kivikovaksi korpuksi puurajan yläpuolelta, ja edellisestä dumpistakin oli jo aikaa, joten pääosa metsäpätkistäkin oli laskettu puhki. Edellisestä rinnepäivästä oli kulunut jo yli viikko, joten päätimme kruisia täysillä Revelstoken kissattuja rinteitä kahden päivän ajan. Hissijonoista ei ollut tietoakaan, ja minulla oli kerrankin alla jämäkkä lauta, jonka kantit purivat jäähänkin. Oli parasta hetkeen laskea kissanraitaa aivan täysillä, vauhdista ja G-voimista nauttien. Vailla mitään huolia, suorituspaineita tai kameran tuomitsevaa silmää. Pitää muistaa pitää tuollaisia päiviä enemmänkin.

Lumitilanne parani onneksi pian. Kaksi perättäistä 30 sentin dumppia tarjosi mahdollisuudet jättää velvollisuudet ja aivot autoon ja lähteä heittämään itseään alas milloin mistäkin luonnonmuodostelmasta. Puolimetrinen turvakerros alastulossa takasi pehmeän ja suhteellisen kivuttoman alastulon, vaikka lento ei menisikään ihan niin kuin That’s It, That’s Allissa. Kyllä lumilautailu on vaan parasta. Ja roditon sendaaminen.

nettiin - jesse slash — Maailman vannoutunein Technine-laskija kaukana omasta elementistään. Lasku sujuu myös näissä olosuhteissa.

Revelstoke on korkeuseroltaan Pohjois-Amerikan suurin laskettelukeskus. Se on toiminut vasta seitsemän vuotta, mutta maine kasvaa jatkuvasti – sekä asuntotilanne, että hissijonot pahenevat jatkuvasti suuremman yleisön myötä. Hissejä on vain kolme: yksi gondoli, jolla pääsee puoliväliin vuorta, ja siitä lähtevät kaksi tuolia, joilla pääsee eripuolille huippua. Pääosa laskuista on jyrkkää metsälaskua, jossa puut ovat sopivan kaukana toisistaan siten, että välissä mahtuu suhaamaan kovempaakin kyytiä. Jyrkän profiilin ansiosta kalliojyrkänteitä, pillowlinejä, harjanteita ja muita laskettavia muotoja riittää enemmän kuin yhdessä kaudessa ehtii löytää. Puurajan yläpuolelta löytyy toki myös isojen vuorten linjoja.

Majoitustilanteemme sai huomattavan parannuksen, kun Valley Retreat Revelstoke -majatalon Ryan kutsui meidät avokätisesti majoittumaan sinne loppureissuksi. Olo oli kuin kuninkaalla – takana olleet kolme viikkoa yöpymisiä jäisessä asuntoautossa, sohvilla, lattioilla, jaetuissa motellisängyissä ja Old Frontierin kosteudessa unohtui, kun Ryan antoi meille viikoksi käyttöön majatalon yläkerran sviitit. Myös muhkea aamupala ja käytettävissämme olleet poreallas, laudanhuoltotila ja autotallibaari kuuluivat pakettiin. Vietimme monta mukavaa iltaa hyvän ruuan ja juoman ääressä, tutustuen muihin majatalossa majoittuviin. Jos koskaan tarvitset majapaikkaa Revelstokesta, suosittelen menemään Ryanin puheille.

Kun puuteri alkoi olla jyrätty keskuksesta, oli aika siirtyä backcountryn puolelle. Ei helvetti, että osaakin olla vaikeaa tehdä yhtään mitään vaativampaa takamaastossa. Puuterilaskutatsi on paikallisilla vähän eri luokkaa kuin minulla itselläni (tai Jessellä, jolla myös Ontarion juurien myötä on enemmän katu- ja parkkitausta, kuin kokemusta pohjattomasta puuterista). Seura puski meidätkin yrittämään enemmän: pakkohan se on koittaa pysyä perässä, luisuteltiin sitä sitten millaisilla jyrkänteillä tahansa.

nettiin tai lehteen - tommi fs7 hyndästä ländissä pesukonetta. on se perkele vaikeaa — Tässä frontti seiska pyörii ilmassa vielä varsin vakuuttavan näköisesti. Ländi meni valitettavasti pesukoneeksi. Ei hitto se osaa olla hankalaa ottaa niitä juttuja alas puuteriin.

Rakensimme myös muutaman hyppyrin takamaastoon. On myönnettävä, että katuhommat ovat viime vuosina vieneet minulta niin paljon aikaa, että hypyt eivät ole enää nykyään ihan niin tatsissa kuin parhaina parkkijyrävuosinani. Oli silti mukavaa (ja samalla turhauttavaa) päästä kokeilemaan siipiään tuollakin saralla, vaikka ländäysprosentti olikin kiusallisen pieni. Kun laskee kaudessa vain muutaman viikon puuteria, ei hommassa ole samanlaista varmuutta kuin paikallisilla – monet lumipesut, kärrynpyörät, kuperkeikat ja heittokirveet tuli hyrrättyä, vahingot näistä kuitenkin lähinnä henkisiä. Niin, ja mitä nyt pari mustelmaa ja lievästi vääntynyt polvi.

Ihan pelkkää laskemistakaan Revelstokessa vietetty aika ei tietenkään ollut. Oli mahtavaa nähdä kaikkia vanhoja ja uusia kavereita, vaihtaa kuulumisia, lillua porealtaassa, konkoilla paikallisessa ja nauttia elämästä. Näistä kuitenkin enemmän muualla. Kanada, olet mahtava.

Aikansa kutakin. Kuukauden mittainen matka on matkattu ja allekirjoittanut on saatu vanhan mantereen kamaralle. Bensa on taas kallista, autot pieniä ja tiskit pestään harjalla eikä sienellä. Lukemasi teksti on viimeinen osa tätä kirjallisuuden merkkipaalua, Tommi Ollikaisen British Columbian valloitusta. Lakun karavaani jatkaa kohti seuraavia seikkailuja.

Lisää tarinaa Snackbreakista, Revelstokesta ja lumilautailusta British Columbiassa löytyy myös uusimmassa Rodeossa, haettavana lähimmästä hiihtokeskuksestasi.